Oon ihana hutilus

Ovi pamahtaa kiinni ja siinä samassa harmikseni hoksaan avaimieni jääneen sisälle.

Ei hitto, ei tämän nyt näin pitänyt mennä -ajatus täyttää tietysti ensimmäiseksi mieleni. Mun on niin helppo alkaa syytellä itseäni. Juuri tuollainen hutilus olet, olet ollut ja tulet todennäköisesti aina olemaan. Ja se ei ole mitään armollista itselleen nauramista ja rakkaudellista hyväksyntää. Se on tuomitsevaa, ihan niin kuin silloin, kuin aikuiset sitä minulle hokivat, kun olin pienempi. Muistan, miten kerran jouduin rangaistukseksi laulamaan luokan edessä, kun olin jälleen unohtunut neulan kotiin. Minulla on kaunis ja uniikki lauluääni, olen saanut myöhemmin kuulla. Minun on sitä on vieläkin vaikea uskoa. Noihin aikoihin huomio oli ihan muissa asioissa.

Sittemmin olenkin ravistellut häpeän tunnetta kehostani monin eri konstein, mutta se on lujassa ja treeni jatkuu. Ehkä hyvä niin, sillä olen erityisen utelias häpeän- ja pelontunteiden suhteen. Ne kiehtovat minua ihan mielettömästi. Tunnen, että ne ohjaavat minua kohti paratiisia. Ne ovat tienviittoja ja aina kun ne kohtaan, on minun niitä kiittäminen.

Tällä kertaa olin kuitenkin hereillä, joten en lähtenyt itseäni moittimaan. Seisoin oven edessä koiran kanssa, enkä vielä ole tehnyt aamutoimiani. Vuokraemäntä on tietenkin tänään matkalla, kun minä ensimmäisen kerran unohdin avaimeni kotiin. Soitin hänelle ja sovimme, että kyselen avaimia alakerran naapurilta tai luonamme pari viikkoa asuvalta nuorelta englantilais-sudanilaiselta naiselta, joka on parhaillaan Granadan keskustassa espanjan kurssilla. Naapuri ei ole kotona, joten saan lähteä kasvot pesemättä ja hampaat harjaamatta kävelyreissulle kaupungin ydinkeskustaan. Reissussa menee tunti. Mikä onni muuten, että minulla oli puhelin mukana.

Minun olisi pitänyt nyt meditoida, eikä tehdä tätä retkeä, huomaan ajattelevani. Istun yleensä aamuisin meditoimassa 15-30 minuuttia. Aamu toimii minulle parhaiten, koska mieleni ja kehoni ovat silloin vielä puoliunessa eli olen rennompi. Siinä kävellessäni nopeasti tajuan, että tämä on minun mediointini tänään. Jos pystyn tekemään tämän retken hyvillä mielin, jos kykenen olemaan rakastavasti läsnä omaa itseäni tukien, se on mitä parhainta meditointia. Ja niin minä teen tuntien suurta riemua. Minä olen tällainen, että välillä unohtelen asioita, se on ihan ok, kerron itselleni. On paljon vapauttavampaa olla luottavainen ja rakastava itseään kohtaan, kuin kallistua moittimisen puolelle.

Olen kiitollinen, että unohdin ne avaimet. Sitä paitsi, Red oli onnesta mykkyrällä, kun hän sai auttaa meitä. Olisitpa nähnyt hänen mustat kauniit nauravat kasvonsa ja ihanan ruskeat loistavat silmänsä, kun hän nauraen antoi meille avaimensa.

Mainokset

Tekijä: Lenita Lehtonen

Minusta on ihana ihmetellä elämää ja ihmisiä, kirjoittaa ja höpöttää. Intohimoni on auttaa ja palvella. Rakastan luontoa ja autan ihmisten hylkäämiä koiria. Olen työskennellyt vuosikymmeniä viestinnän, koulutuksen ja hyvinvoinnin parissa. Olen toiminut pitkään yrittäjänä ja viestintäkonsulttina. Koulutukseltani olen merkonomi ja terveystieteiden maisteri.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s