Yöllisiä kohtaamisia

Kello on kaksi yöllä ja naapurista kuulunut ilonpito on juuri levinnyt käytävälle. Syöksyn ovelle ja näen edessäni nuoren miehen. Tervehdimme. ”Ei sulla sattuis oleen kännykkää siinä”, kysyn. Onhan hänellä.

”Viittisitkö soittaa mulle? En meinaan löydä omaa puhelintani mistään”. Ja niihän tuo tekee, kunhan ensin annan numeroni. Kuulen ovelle soittoäänen ja pyydän kaveria odottamaan hetken. Palaan tyytyväisenä takaisin kännykkä kädessä ja kiitän nuorta miestä avusta.

Vasta suljettuani oven tulen ajatelleeksi tilanteen hupaisuutta. Oletettavasti tähän aikaan käytävillä hilluva nuoriso saa yleensä mieluumminkin huutia kuin ilon palvella.

Meno rauhoittui, minä sain monitoimilaitteeni ajastettua ja pistin pääni tyynyyn.

Kannattanee kehitellä ja kokeilla vastaavanlaisia yhteistyökuvioita myös melun torjuntaan ja moneen muuhun vaivaan.

Mainokset

Onnea Lenita!

Täytin tänään 18080 päivää!

Meillä asia ilmaistaan yleensä toisin, eikä tällaisia puolivuotispäiviäkään (49,5) normaalisti noteerata. Sitä paitsi meidän naisten suhtautuminen ikäään on aika erikoinen. Emme useinkaan halua kertoa sitä, eikä meiltä ole kohteliasta sitä kysellä, varsinkaan meiltä vanhemmilta mammoilta. Ja jos joku sattuu olemaan sinut asian kanssa, niin ei taida olla sekään soveliasta, että itse tekee päivistään numeroa.

Olisikohan aika päästää irti tällaisistakin ajatuskuvioista? Toivon, että maailman tyttäret ovat kiitollisia jokaisesta päivästään. Minun kannattanee siis antaa esimerkkiä. 18080 päivää, vau!

”Monet afrikkalaiset lapset eivät täytä vuosia, he täyttävät päiviä.” Tällaisella teemalla pyörii Unicefin kampanja Afrikan lasten hyväksi Espanjassa tai ainakin Canal Sur -televisiokanavalla.

Sinä keväänä kun täytin 40-vuotta, kohta kymmenen vuotta sitten, pieni lintu pysäytti minut laulaen ollessani metsälenkillä. Se auttoi minut näkemään, miten huikeita lahjoja sekä minä että koko elämä olemme. Tajusin kohdelleeni molempia tavalla, joka ei ollenkaan vastannut toiveitani. Siitä alkoi taipaleeni lähemmäksi itseäni ja sitä kautta muita.

Matka on ollut pitkä ja usein edennyt mielestäni aivan liian hitaasti. Samalla se on ollut erittäin antoisa ja yllätyksiä täynnä. Läsnäolon hetket ovat lisääntyneet. Ihanaa, että saan olla täällä edelleen ja jatkaa matkaa.

Unicefin kampanjassa sanotaan myös: ”Täytä päiviä, sillä jokainen päivä on arvokas”

Miten antelias universumi onkaan minulle ollut. Se on antanut minulle jo 18080 päivää! Miten rikas olenkaan!

Voimme auttaa pikkuisia täyttämään päiviä. Suomen Unicefin sivut:http://www.unicef.fi/

Suulas señorita

Olen juuri kuullut pari suomalaisia ja espanjalaisia vertailevaa tarinaa, joissa sanotaan, että espanjalaiset puhuvat tauotta ja suomalainen ei saa suunvuoroa. Hän ei kerta kaikkiaan tiedä, milloin on hänen vuoronsa avata suunsa.

En ole koskaan kokenut noin. Vaikka espanjankielentaitoni on vajavainen, olen ottanut oman tilani ja pitänyt sitä keskustelutyyliä ihan normaalina ja erittäin luontevana.

Puhun myös toisten päälle sikäläisen tavan mukaan. Hieman häpeän tunnustaa moista, sillä koen sen olevan meidän kulttuurissamme pahe ja merkki siitä, että toisen mielipide ei kiinnosta. Olen eri mieltä. Huomaan nimittäin usein innostuvani puhumaan enemmän juuri silloin, kun toinen saa minut syttymään mielenkiintoisilla näkemyksillään. Toisaalta puheeni määrä kasvaa usein myös silloin, kun tunnen oloni epävarmaksi. En silti tarkoita etteikö tilan antaminen toiselle olisi hyve. Ja todellakin tiedän, että kuunteleminen on erittäin palkitsevaa. Minusta on ihana kuulla ihmisen juttuja.

Espanjassa suulautta ei tarvitse hävetä. Tosin enhän minä siellä ole, johtuisiko kielitaidosta, suulaimpien joukossa. Onkohan siellä muuten mahdollista olla liian puhelias ja innokas? Suomessa olen usein hävennyt noita ominaisuuksiani. Alakoulussa opettajat eivät tykänneet moisesta, mutta toisaalta myöhemmin kauppaoppilaitoksessa jotkut maikat palkitsivat siitä, että halusin kysyä, kyseenalaistaa ja keskustella.

Olen usein kokenut olevani puheliaisuuteni ja innokkuuteni vuoksi kovin erilainen, hankala ja outo. Minun on ollut vaikea hyväksyä näitä puolia itsessäni. Tässä mielessä olen kokenut olevani Espanjassa omalla maallani. Se on rentouttavaa. Toisaalta tunnen sikäläisiä, jotka ovat varsin hiljaisia. Kaikenlaisiin yleistyksiin kannattaa suhtautua varauksella.

Aion rakastaa myös tuota höpöttäjää täydestä sydämestäni. Sitä puolta minussa, joka innostuu niin mielettömästi, sitä jonka kontrolli pettää, ja puhe virtaa. Siinä on jotain lapsenomaista, hyvässä ja pahassa. Nurja puoli on varmasti se, että tuossa tilassa en totta vieköön tee riittävästi taukoja, jotta sellaisia kaipaavat saisivat sanavuoron. Sen vaan haluan sanoa, että älkää ottako sitä pahalla. Minä rakastan puhumista ja puheseura saattaa hullaannuttaa minut. Onnistun silloin pidättelemään itseäni aika heikosti.

Muistutan tässä mielessä varmaan espanjalaisten ohessa myös ”perusamerikkalaista”. Se selittänee sen miksi viihdyn Yhdysvalloissa. Olen tainnut olla edellisessä elämässäni etelä-amerikkalainen.

Kalkkunaa ja karpalohyytelöä

Siitä tuli eilen 25 vuotta, kun valmistin kiitospäiväillallisen kalkkunoineen ja karpalohyytelöineen USAssa. Hyvää oli!

Vietin jenkeissä upean vuoden. Olen kiitollinen amerikkalaisten anteliaisuudesta. Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin otettu siitä, miten työkaverit auttoivat minua niin vuokra-asunnon, auton kuin huonekalujenkin hankinnassa. Automyyjä kannatteli sateenvarjoa pääni päällä, kun tutustuimme menopeleihin vesisateessa. Pidän siitä, miten sikäläiset tervehtivät kaupoissa ja kadulla. Tykkään myös siitä, miten he ilmoittavat ennakkoon (excuse me), kun ovat yllättäen tulossa lähelle ja sanovat samoin, jos vahingossa koskevat.

Minä pidän amerikkalaisista. He viettivät kiitospäivää eilen, mutta käytännössä koko viikonloppu on juhlaa. Perheet ja suvut ovat kerääntyneet pitkienkien matkojen päästä yhteen tänä viikonloppuna.

Onnekseni olen minäkin saanut vierailla USAssa tuon vuoden jälkeen. Edellisestä kerrasta on tosin jo muutama vuosi. Virtuaalisesti matkaan sinne kuitenkin lähes päivittäin, sillä kuuntelen sikäläisi valmentajia ja muita mielenkiintoisia tyyppejä.

Yksi tällainen valmentaja, Cheryl Richardson, kertoi jakavansa kiitospäivän aikoihin pieniä lahjoja. Tapa on kuulemma perintöä isältä. Cheryl saattaa viedä lahjoja esimerkiksi palolaitoikselle, kaasulaitokselle ja postiin. Kohteet käsittääkseni saattavat vaihtua vuosittain.

Sydämestäni toivon kaikille, heille ja meille, mukavaa viikonloppua.

Pieniä palveluksia

Annoin äsken haastattelun nuorelle naiselle, joka tekee gradua kansainvälisestä opiskelijavaihdosta. Pari tuntia siinä meni arvokasta aikaani, kun matkatkin lasketaan.

Haastattelun päätteeksi tyttö totesi, ”tämä on oikea helmi. Kiitos tosi paljon.” Tiedän olleeni hyödyksi.

Sähköpostiviestejä tulee runsaasti, samoin kaikenlaisia pyyntöjä. Ei niihin kaikki voi reagoida, mutta olen erittäin tyytyväinen, että tänään tein niin.

Kun annamme pyyteettä, energiatasomme nousee. Ymmärrän entistä selkeämmin, mitä se tarkoittaa, että antaminen ja saaminen ovat sama asia.

Onnea Alma!

Tapasin aamulenkillä metsätiellä kaksi pientä koulumatkalaista. Neidit pysähtyivät rapsuttamaan koiria. Tiemme ovat kohdanneet pari kertaa aiemminkin.

Toinen tytöistä kertoi synttärikarkkien unohtuneen kotiin ja minä siihen, ”ai, sulla on synttärit! Mikä sun nimi on?”

”Alma”, vastasi pikkuneiti. Minä lauloin hänelle siinä sitten Paljon onnea vaan, ihan koko kappaleen. Tyttö kiitti ja minä sanoin laulaneeni sekä koirien että omasta puolestani.

Enpä ole tainnut moista ennen tehdä, ventovieraalle, metsätiellä. Että tuli loistava fiilis.

Alma tarkoittaa muuten espanjaksi sielua.

Katri Helena kiittää

Minulla ei edelleenkään ole televisiota, ei ole ollut moneen vuoteen. Seuraan halutessani ohjelmia netistä. Viime viikolla tyttäreni esitteli Nelosen Vain elämää -sarjan. Jonne Aaron on ihana ja pidin ohjelmastakin. Niinpä katsoin netistä eilen koko kansan Katri Helenan osuuden.

Pidin siitäkin. Ohjelman ehdoton kohokohta oli mielestäni kommentti, jossa Katri Helena kertoi olevansa kiitollinen kaikesta, mitä hänelle on koskaan sattunut. Kaikki se, mikä on ollut, on auttanut häntä ymmärtämään paremmin tätä elämää. Suunnilleen noin hän sanomaansa selvensi. Ja kuten tiedämme, nainen on kokenut elämässään myös suuria menetyksiä.

Upea säihkyvä nainen sanoo haluavansa tuottaa ihmisille hyvää mieltä. Sen hän taatusti tekee. Esiintynytkin on jo 49 vuotta. Kiitollisuus heijastuu koko hänen olemuksestaan.

Kuten huomaamme, kiitollisuus saa meidät tuikkimaan. Se tekee meistä tähtiä.