Yöllisiä kohtaamisia

Kello on kaksi yöllä ja naapurista kuulunut ilonpito on juuri levinnyt käytävälle. Syöksyn ovelle ja näen edessäni nuoren miehen. Tervehdimme. ”Ei sulla sattuis oleen kännykkää siinä”, kysyn. Onhan hänellä.

”Viittisitkö soittaa mulle? En meinaan löydä omaa puhelintani mistään”. Ja niihän tuo tekee, kunhan ensin annan numeroni. Kuulen ovelle soittoäänen ja pyydän kaveria odottamaan hetken. Palaan tyytyväisenä takaisin kännykkä kädessä ja kiitän nuorta miestä avusta.

Vasta suljettuani oven tulen ajatelleeksi tilanteen hupaisuutta. Oletettavasti tähän aikaan käytävillä hilluva nuoriso saa yleensä mieluumminkin huutia kuin ilon palvella.

Meno rauhoittui, minä sain monitoimilaitteeni ajastettua ja pistin pääni tyynyyn.

Kannattanee kehitellä ja kokeilla vastaavanlaisia yhteistyökuvioita myös melun torjuntaan ja moneen muuhun vaivaan.

Onnea Lenita!

Täytin tänään 18080 päivää!

Meillä asia ilmaistaan yleensä toisin, eikä tällaisia puolivuotispäiviäkään (49,5) normaalisti noteerata. Sitä paitsi meidän naisten suhtautuminen ikäään on aika erikoinen. Emme useinkaan halua kertoa sitä, eikä meiltä ole kohteliasta sitä kysellä, varsinkaan meiltä vanhemmilta mammoilta. Ja jos joku sattuu olemaan sinut asian kanssa, niin ei taida olla sekään soveliasta, että itse tekee päivistään numeroa.

Olisikohan aika päästää irti tällaisistakin ajatuskuvioista? Toivon, että maailman tyttäret ovat kiitollisia jokaisesta päivästään. Minun kannattanee siis antaa esimerkkiä. 18080 päivää, vau!

”Monet afrikkalaiset lapset eivät täytä vuosia, he täyttävät päiviä.” Tällaisella teemalla pyörii Unicefin kampanja Afrikan lasten hyväksi Espanjassa tai ainakin Canal Sur -televisiokanavalla.

Sinä keväänä kun täytin 40-vuotta, kohta kymmenen vuotta sitten, pieni lintu pysäytti minut laulaen ollessani metsälenkillä. Se auttoi minut näkemään, miten huikeita lahjoja sekä minä että koko elämä olemme. Tajusin kohdelleeni molempia tavalla, joka ei ollenkaan vastannut toiveitani. Siitä alkoi taipaleeni lähemmäksi itseäni ja sitä kautta muita.

Matka on ollut pitkä ja usein edennyt mielestäni aivan liian hitaasti. Samalla se on ollut erittäin antoisa ja yllätyksiä täynnä. Läsnäolon hetket ovat lisääntyneet. Ihanaa, että saan olla täällä edelleen ja jatkaa matkaa.

Unicefin kampanjassa sanotaan myös: ”Täytä päiviä, sillä jokainen päivä on arvokas”

Miten antelias universumi onkaan minulle ollut. Se on antanut minulle jo 18080 päivää! Miten rikas olenkaan!

Voimme auttaa pikkuisia täyttämään päiviä. Suomen Unicefin sivut:http://www.unicef.fi/

Suulas señorita

Olen juuri kuullut pari suomalaisia ja espanjalaisia vertailevaa tarinaa, joissa sanotaan, että espanjalaiset puhuvat tauotta ja suomalainen ei saa suunvuoroa. Hän ei kerta kaikkiaan tiedä, milloin on hänen vuoronsa avata suunsa.

En ole koskaan kokenut noin. Vaikka espanjankielentaitoni on vajavainen, olen ottanut oman tilani ja pitänyt sitä keskustelutyyliä ihan normaalina ja erittäin luontevana.

Puhun myös toisten päälle sikäläisen tavan mukaan. Hieman häpeän tunnustaa moista, sillä koen sen olevan meidän kulttuurissamme pahe ja merkki siitä, että toisen mielipide ei kiinnosta. Olen eri mieltä. Huomaan nimittäin usein innostuvani puhumaan enemmän juuri silloin, kun toinen saa minut syttymään mielenkiintoisilla näkemyksillään. Toisaalta puheeni määrä kasvaa usein myös silloin, kun tunnen oloni epävarmaksi. En silti tarkoita etteikö tilan antaminen toiselle olisi hyve. Ja todellakin tiedän, että kuunteleminen on erittäin palkitsevaa. Minusta on ihana kuulla ihmisen juttuja.

Espanjassa suulautta ei tarvitse hävetä. Tosin enhän minä siellä ole, johtuisiko kielitaidosta, suulaimpien joukossa. Onkohan siellä muuten mahdollista olla liian puhelias ja innokas? Suomessa olen usein hävennyt noita ominaisuuksiani. Alakoulussa opettajat eivät tykänneet moisesta, mutta toisaalta myöhemmin kauppaoppilaitoksessa jotkut maikat palkitsivat siitä, että halusin kysyä, kyseenalaistaa ja keskustella.

Olen usein kokenut olevani puheliaisuuteni ja innokkuuteni vuoksi kovin erilainen, hankala ja outo. Minun on ollut vaikea hyväksyä näitä puolia itsessäni. Tässä mielessä olen kokenut olevani Espanjassa omalla maallani. Se on rentouttavaa. Toisaalta tunnen sikäläisiä, jotka ovat varsin hiljaisia. Kaikenlaisiin yleistyksiin kannattaa suhtautua varauksella.

Aion rakastaa myös tuota höpöttäjää täydestä sydämestäni. Sitä puolta minussa, joka innostuu niin mielettömästi, sitä jonka kontrolli pettää, ja puhe virtaa. Siinä on jotain lapsenomaista, hyvässä ja pahassa. Nurja puoli on varmasti se, että tuossa tilassa en totta vieköön tee riittävästi taukoja, jotta sellaisia kaipaavat saisivat sanavuoron. Sen vaan haluan sanoa, että älkää ottako sitä pahalla. Minä rakastan puhumista ja puheseura saattaa hullaannuttaa minut. Onnistun silloin pidättelemään itseäni aika heikosti.

Muistutan tässä mielessä varmaan espanjalaisten ohessa myös ”perusamerikkalaista”. Se selittänee sen miksi viihdyn Yhdysvalloissa. Olen tainnut olla edellisessä elämässäni etelä-amerikkalainen.

Kalkkunaa ja karpalohyytelöä

Siitä tuli eilen 25 vuotta, kun valmistin kiitospäiväillallisen kalkkunoineen ja karpalohyytelöineen USAssa. Hyvää oli!

Vietin jenkeissä upean vuoden. Olen kiitollinen amerikkalaisten anteliaisuudesta. Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin otettu siitä, miten työkaverit auttoivat minua niin vuokra-asunnon, auton kuin huonekalujenkin hankinnassa. Automyyjä kannatteli sateenvarjoa pääni päällä, kun tutustuimme menopeleihin vesisateessa. Pidän siitä, miten sikäläiset tervehtivät kaupoissa ja kadulla. Tykkään myös siitä, miten he ilmoittavat ennakkoon (excuse me), kun ovat yllättäen tulossa lähelle ja sanovat samoin, jos vahingossa koskevat.

Minä pidän amerikkalaisista. He viettivät kiitospäivää eilen, mutta käytännössä koko viikonloppu on juhlaa. Perheet ja suvut ovat kerääntyneet pitkienkien matkojen päästä yhteen tänä viikonloppuna.

Onnekseni olen minäkin saanut vierailla USAssa tuon vuoden jälkeen. Edellisestä kerrasta on tosin jo muutama vuosi. Virtuaalisesti matkaan sinne kuitenkin lähes päivittäin, sillä kuuntelen sikäläisi valmentajia ja muita mielenkiintoisia tyyppejä.

Yksi tällainen valmentaja, Cheryl Richardson, kertoi jakavansa kiitospäivän aikoihin pieniä lahjoja. Tapa on kuulemma perintöä isältä. Cheryl saattaa viedä lahjoja esimerkiksi palolaitoikselle, kaasulaitokselle ja postiin. Kohteet käsittääkseni saattavat vaihtua vuosittain.

Sydämestäni toivon kaikille, heille ja meille, mukavaa viikonloppua.

Pieniä palveluksia

Annoin äsken haastattelun nuorelle naiselle, joka tekee gradua kansainvälisestä opiskelijavaihdosta. Pari tuntia siinä meni arvokasta aikaani, kun matkatkin lasketaan.

Haastattelun päätteeksi tyttö totesi, ”tämä on oikea helmi. Kiitos tosi paljon.” Tiedän olleeni hyödyksi.

Sähköpostiviestejä tulee runsaasti, samoin kaikenlaisia pyyntöjä. Ei niihin kaikki voi reagoida, mutta olen erittäin tyytyväinen, että tänään tein niin.

Kun annamme pyyteettä, energiatasomme nousee. Ymmärrän entistä selkeämmin, mitä se tarkoittaa, että antaminen ja saaminen ovat sama asia.

Onnea Alma!

Tapasin aamulenkillä metsätiellä kaksi pientä koulumatkalaista. Neidit pysähtyivät rapsuttamaan koiria. Tiemme ovat kohdanneet pari kertaa aiemminkin.

Toinen tytöistä kertoi synttärikarkkien unohtuneen kotiin ja minä siihen, ”ai, sulla on synttärit! Mikä sun nimi on?”

”Alma”, vastasi pikkuneiti. Minä lauloin hänelle siinä sitten Paljon onnea vaan, ihan koko kappaleen. Tyttö kiitti ja minä sanoin laulaneeni sekä koirien että omasta puolestani.

Enpä ole tainnut moista ennen tehdä, ventovieraalle, metsätiellä. Että tuli loistava fiilis.

Alma tarkoittaa muuten espanjaksi sielua.

Katri Helena kiittää

Minulla ei edelleenkään ole televisiota, ei ole ollut moneen vuoteen. Seuraan halutessani ohjelmia netistä. Viime viikolla tyttäreni esitteli Nelosen Vain elämää -sarjan. Jonne Aaron on ihana ja pidin ohjelmastakin. Niinpä katsoin netistä eilen koko kansan Katri Helenan osuuden.

Pidin siitäkin. Ohjelman ehdoton kohokohta oli mielestäni kommentti, jossa Katri Helena kertoi olevansa kiitollinen kaikesta, mitä hänelle on koskaan sattunut. Kaikki se, mikä on ollut, on auttanut häntä ymmärtämään paremmin tätä elämää. Suunnilleen noin hän sanomaansa selvensi. Ja kuten tiedämme, nainen on kokenut elämässään myös suuria menetyksiä.

Upea säihkyvä nainen sanoo haluavansa tuottaa ihmisille hyvää mieltä. Sen hän taatusti tekee. Esiintynytkin on jo 49 vuotta. Kiitollisuus heijastuu koko hänen olemuksestaan.

Kuten huomaamme, kiitollisuus saa meidät tuikkimaan. Se tekee meistä tähtiä.

Syyllistä etsimässä

Suurempi minäni on valmis kääntämään toisen poskeni, se hyväksyy asiat ja ihmiset sellaisinaan, sillä se on rakkaus. Toinen puoli, se joka pitää isompaa meteliä, vertaa, arvostelee ja erittelee. Ja kun jotain sattuu, se etsii syyllistä. Löytää sen ja haluaa pitää tuomiosta kiinni armotta. Mitä pidempään, sen parempi. Se ei ole ymmärtänyt anteeksiannon ideaa, se haluaa kiusata ja kiduttaa. Se saa voimaa tuskasta.

Polveni ristiside on revennyt. Kävi niin, että eräs mies laski päälleni rinteessä. Itse oli pysähtyneenä, mutta en ehtinyt tehdä mitään, kaikki tapahtui niin nopeasti. Sellaisia ne nuoret miehet ovat vai mitä!

Syyllisen etsiminen ja ristiinnaulitseminen on varmasti jonkinlainen selviytymiskeino. Jos alan parjata nuorta miestä hänelle itselleen, kavereilleni, puhumattakaan melskeestä, jota se pienempi minäni pyörittää päässäni, minun ei tarvitse kohdata menetystäni. Syyllistämisellä ja syyttämisellä saan pääni känninomaiseen tilaan.

Kuuntelin haastattelua, jossa lääkäri kertoi vanhempien ensin syyllistävän itsensä, kuullessaan lapsen sairastavan vakavaa tautia, jonka taustalla on geenivirhe. Sitä kuunnellessani tunsin, että itsensä syyllistäminen todellakin on jonkinlainen pakokeino. Tapa, jolla voi todella nopeasti turruttaa itsenä, kun sitä todellisuutta ei vielä pysty ottamaan vastaan. Ei ole vielä valmis kohtaamaan surua, saati sitä seuraavaa hyväksyntää. Kyllähän sitä aina itsensä sitä paitsi uhraa ennen lastaan.

Voi olla, että itsensä syyllistäminen tosi kovassa paikassa, antaa tarvittavan suojan. Se on uskomattoman vahva todellisuudesta irtaantumisen tila, jonka ihminen itse itselleen tuottaa. Se tapahtuu tiedostamatta. Sitä voi mielestäni hyvin verrata huumeisiin, alkoholiin ja moniin lääkeaineihin. Niistä haetaan samantyyppistä vaikutusta.

Jos tällainen mekanismi on luonnollinen ja palveleva, niin ongelmaksi se muodostuu, jos tilasta tulee pysyvä tai se on enempi vähempi jatkuvasti mukana elämässä. Ihan samoin kuin alkoholin ja monien lääkkeiden kanssa. Riippuvuudet syntyvät herkästi.

Onko se nuori rontti syyllinen siihen, että polveni on hajalla? Nyt kun jalkani ei taivu kuten ennen, näen polvieni arvon eri tavalla. Antoiko poitsu tai tapahtunut sittenkin enemmän kuin otti? Olen kyllä ihmeellinen epeli, niin kuin sinäkin. Miten ihmeessä tällainen kokonaisuus on osattu suunnitella? Rakkaita olette, pikkurillini, polveni ja jokainen osanen minussa.

Syyllisestä vielä. Nuori mies oli mäessä oppilaani, sillä minä olin hänen hiihdonopettajansa. Ja totuus on, että olin sijoittunut väärin mäessä. Yksi kursseistani Granadan yliopistossa oli hiihdonopetuskurssi. Minun olisi pitänyt sijoittua mäessä aina kun pysähdyimme, oppilaiden eteen, mutta samalle korkeudelle, ei heidän alapuolelleen, kuten olin tehnyt. Nämä on niitä perusasioita, jotka pitäisi olla selviä. Tuntuukin, että virheitä sattuu paljon juuri sellaisissa tilanteissa. Paljon on puhuttu uto-onnettomuuksista juuri ennen kotiin saapumista jne.

Syyllinen olinkin siis minä? En ollut kuunnellut itseäni. Flunssa oli vaivannut jo yli kuukauden ja tekemistä oli niin paljon, että nukuin aivan liian vähän. Kurssiin liittyi tehtäviä, jotka tein yöllä ja muitakin kursseja oli menossa. Lisäksi tunsin syyllisyyttä siitä, että en ehtinyt tehdä kaikkia tehtäviä ja monet tein puolivillaisesti. Hiihdonopetuskurssi oli haastava, sillä en ollut tehnyt moista koskaan ennen, opetin vieraalla kielellä, eivätkä omat hiihtotaitoni olleet loistavat ja kurssia vedettiin koko päivä putkeen viikon ajan. Kurssilaiset piti pitää tyytyväisinä, harjoitusten olla hauskoja ja oppilaiden edistyminen oli tärkeä tavoite. Olin innoissani, mutta jännittynyt. En ”muistanut ja ehtinyt” tehdä mitään jännityksen purkamiseksi, vaikka minulla onkin hyviä keinoja moiseen. Kaikesta huolimatta viikko oli valtavan hieno kokemus.

Oliko syyllinen sittenkin opettaja. Oliko hän suunnitellut kurssin huonosti? Oliko hän opettanut meidät riittävän hyvin? Oliko hän tarkistanut yksilöllisesti valmiutemme suoriutua opetustyöstä ennen kun aloimme opettaa muita? Oliko hän suostunut toteuttamaan koulutuksen liian pienillä määrärahoilla, jonka johdosta meitä ohjanneiden kouluttajien taso ei ollut riittävän korkea tai meille ei ollut riittävästi aikaa ja ryhmät olivat liian suuria?

Vai syyttäisinkö opettajamme pomoa, laitoksemme johtajaa tai järjestelmää joka rahoittaa opinnot? Lama se sittenkin taitaa olla? Sehän on espanjassa kova. Vai syyttäisinkö universumia, joka loi ihmeellisen Sierran Nevadan, jonne minunkin oli päästävä. Halusin laskea vuoristossa, jossa aurinko paistaa melkein aina? Vai onko vika luojassani, joka teki ihmisestä uteliaan. Mausti minutkin halulla oppia ja kokeilla uutta.

Minulla ei ole tarve soimata, ei heittää kivillä eikä kananmunilla. Haluan vain kiittää.

Valintaperusteena rakkaus

Olipas helppo tehdä valinta! Se oli sitä välittömästi oivallettuani, että toisen vaihtoehdon taustalla oli pelko ja toinen taas oli kotoisin rakkaudesta. Jestas, että tunnen riemua ja kiitollisuutta tästä oivalluksesta ja sitä seuranneesta valinnastani.

Vietin viikon tyttäreni kanssa. Se oli myös hänen toiveensa ja siitäkin olen kiitollinen. Neidiltä leikattiin nimittäin viime tiistaina jalka. Vaikka avun tarve oli lähinnä fyysinen, on henkisellä tuellakin varmasti tärkeä sijansa. Ensimmäinen leikkaus, nukutus jne.

Olin ajatellut, että Netta saa apua kavereiltaan. Ajatus pyöri vanhaan malliin, en voi, en ehdi, on niin paljon tehtävä… Yliopistolla on vilkkain sesonki menossa. Pelkäsin, että putoan kärryiltä ja toisaalta myös kovasti halusin osallistua espanjan tunneille. Nyt 23-vuotias tyttö on tottunut moiseen. Kun hän oli pieni, en aina ehtinyt hänen tanssiesityksiinsä tai menin kiireellä vastentahtoisesti ja kun ajoin häntä kiireellä harrastuksiin, puhuin yleensä samalla työasioita puhelimessa.

Pelko sekoittaa pienen pään ja kiire hämmentää soppaa. Jotta ei tarvitse ottaa vastuuta, voi aina lisätä kiirettä. Onneksi jossain vaiheessa oivalsin, että en halua sitä enää. Päinvastoin, haluan pysähtyä, haluan antaa tilaa rakkaudelle. Ja sitä mitä haluan, sitä minun kannattaa antaa.

Mokasin muutaman kerran olemalla tahditon. Sitä se tekee, jos irtaantuu tästä hetkestä. Mutta ei se mitään, viikosta jäi tosi hyvät fiilikset. Olen niin iloinen, että sain olla avuksi. Nyt olen taas Jyväksylässä opintojeni parissa ja neiti isäpuolensa hoivissa.

Miten sitä jääkään helposti kiinni kaikkeen mahdolliseen, kuten kiireeseen ja rutiineihin. Jos putosin kyydistä, se ei haittaa. Olen varma, että rakkaus kantaa.

Teinkö oikein vai väärin?

Määrittelemme asioita oikeiksi ja vääriksi usein silloinkin, kun meillä ei oikeastaan ole edellytyksiä tehdä niin. Pahimmassa tapauksessa ajattelemme tehneemme väärin, piiskaamme ja syyllistämme itseämme ja saatamme jopa päätyä tulkintaan, että meistä ei ole mihinkään.

Huomasin jo kaukaa, että Hupsulla oli jotain ylimääräistä suussa. Päästyäni lähemmäksi tunnistin mytyn linnuksi. Koira pudotti käskystäni saaliinsa ja minä tein nopean tilannearvioin, etsin kunnon halon ja hakkasin linnun hengiltä.

Olin todella ylpeä suorituksestani. Miten nopeasti ja reippaasti olinkaan toiminut pienen viattoman eläimen parhaaksi. Kunnes sitten eilen eräs nainen kertoi koiransa napanneen fasaanin. Lintu oli ensin näyttänyt kuolleelta, mutta hetkisen kuluttua se piristyi, lähti lentoon ja pakeni paikalta. Nainen arveli linnun tekeytyneen kuolleeksi.

Välittömästi tarinan kuultuani muistin, mitä meille oli aiemmin sattunut ja miten olin toiminut. Olinko tehnyt virhearvion? Enkö ollutkaan suorittanut vastuullista urotekoa vaan puuttunut asioihin, joista en ymmärrä riittävästi? Olinko sittenkin julma linnuntappaja?

Jos koira nappaa linnun metsälenkillä, johtuisiko se siitä, että lintu on sairas tai lentokyvytön? Harvoinhan tavallinen koira pyydystää lentävää riistaa, tämä oli ainakin minun kokemuspiirissäni ensimmäinen kerta. Taisinpa loppujen lopuksi ollakin suuri auttaja ja pelastaja. Kärsivä luontokappale niin sanotusti pääsi pois.

Sama teko, erilaiset ajatukset. Miten suuri valta ajatuksilla onkaan. Ja miten kömpelö tai keskeneräinen mielessä tekemämme valinta väärän ja oikean välillä usein on. Monesti kuvittelemme kärsimyksemme tai yhtä hyvin hyvänolontunteemme syyksi jotain tapahtumaa tai toista ihmistä. Emme tiedosta, että ratkaiseva tekijä onkin oma ajatuksemme.

Minkä tarinoista valitsen? Mitä mielikuvaa kannan jatkossa? Mihin uskon? Toivon oivaltavani, että elämässä kannattaa ottaa riskejä. Teen valintoja ja elän niiden kautta. Jos odotan ollakseni valmis, katkaisen itseltäni siivet. Haluan lentää vapaasti. Taakan kanssa se ei ole mahdollista. Kuorma on liian raskas. Haluan siis antaa anteeksi ja hyväksyä keskeneräisyyden ja teot (oman ja muiden).

Haluan antaa tilaa ajatuksille, jotka antavat minulle siivet. Vähennän niiden painoa, joiden avulla luokittelen itseäni pelastajaksi tai paholaiseksi. Samoin teen niille, jotka vertaavat minua sinuun. Lennän kiitollisena ilman häpeää.