Syyllistä etsimässä

Suurempi minäni on valmis kääntämään toisen poskeni, se hyväksyy asiat ja ihmiset sellaisinaan, sillä se on rakkaus. Toinen puoli, se joka pitää isompaa meteliä, vertaa, arvostelee ja erittelee. Ja kun jotain sattuu, se etsii syyllistä. Löytää sen ja haluaa pitää tuomiosta kiinni armotta. Mitä pidempään, sen parempi. Se ei ole ymmärtänyt anteeksiannon ideaa, se haluaa kiusata ja kiduttaa. Se saa voimaa tuskasta.

Polveni ristiside on revennyt. Kävi niin, että eräs mies laski päälleni rinteessä. Itse oli pysähtyneenä, mutta en ehtinyt tehdä mitään, kaikki tapahtui niin nopeasti. Sellaisia ne nuoret miehet ovat vai mitä!

Syyllisen etsiminen ja ristiinnaulitseminen on varmasti jonkinlainen selviytymiskeino. Jos alan parjata nuorta miestä hänelle itselleen, kavereilleni, puhumattakaan melskeestä, jota se pienempi minäni pyörittää päässäni, minun ei tarvitse kohdata menetystäni. Syyllistämisellä ja syyttämisellä saan pääni känninomaiseen tilaan.

Kuuntelin haastattelua, jossa lääkäri kertoi vanhempien ensin syyllistävän itsensä, kuullessaan lapsen sairastavan vakavaa tautia, jonka taustalla on geenivirhe. Sitä kuunnellessani tunsin, että itsensä syyllistäminen todellakin on jonkinlainen pakokeino. Tapa, jolla voi todella nopeasti turruttaa itsenä, kun sitä todellisuutta ei vielä pysty ottamaan vastaan. Ei ole vielä valmis kohtaamaan surua, saati sitä seuraavaa hyväksyntää. Kyllähän sitä aina itsensä sitä paitsi uhraa ennen lastaan.

Voi olla, että itsensä syyllistäminen tosi kovassa paikassa, antaa tarvittavan suojan. Se on uskomattoman vahva todellisuudesta irtaantumisen tila, jonka ihminen itse itselleen tuottaa. Se tapahtuu tiedostamatta. Sitä voi mielestäni hyvin verrata huumeisiin, alkoholiin ja moniin lääkeaineihin. Niistä haetaan samantyyppistä vaikutusta.

Jos tällainen mekanismi on luonnollinen ja palveleva, niin ongelmaksi se muodostuu, jos tilasta tulee pysyvä tai se on enempi vähempi jatkuvasti mukana elämässä. Ihan samoin kuin alkoholin ja monien lääkkeiden kanssa. Riippuvuudet syntyvät herkästi.

Onko se nuori rontti syyllinen siihen, että polveni on hajalla? Nyt kun jalkani ei taivu kuten ennen, näen polvieni arvon eri tavalla. Antoiko poitsu tai tapahtunut sittenkin enemmän kuin otti? Olen kyllä ihmeellinen epeli, niin kuin sinäkin. Miten ihmeessä tällainen kokonaisuus on osattu suunnitella? Rakkaita olette, pikkurillini, polveni ja jokainen osanen minussa.

Syyllisestä vielä. Nuori mies oli mäessä oppilaani, sillä minä olin hänen hiihdonopettajansa. Ja totuus on, että olin sijoittunut väärin mäessä. Yksi kursseistani Granadan yliopistossa oli hiihdonopetuskurssi. Minun olisi pitänyt sijoittua mäessä aina kun pysähdyimme, oppilaiden eteen, mutta samalle korkeudelle, ei heidän alapuolelleen, kuten olin tehnyt. Nämä on niitä perusasioita, jotka pitäisi olla selviä. Tuntuukin, että virheitä sattuu paljon juuri sellaisissa tilanteissa. Paljon on puhuttu uto-onnettomuuksista juuri ennen kotiin saapumista jne.

Syyllinen olinkin siis minä? En ollut kuunnellut itseäni. Flunssa oli vaivannut jo yli kuukauden ja tekemistä oli niin paljon, että nukuin aivan liian vähän. Kurssiin liittyi tehtäviä, jotka tein yöllä ja muitakin kursseja oli menossa. Lisäksi tunsin syyllisyyttä siitä, että en ehtinyt tehdä kaikkia tehtäviä ja monet tein puolivillaisesti. Hiihdonopetuskurssi oli haastava, sillä en ollut tehnyt moista koskaan ennen, opetin vieraalla kielellä, eivätkä omat hiihtotaitoni olleet loistavat ja kurssia vedettiin koko päivä putkeen viikon ajan. Kurssilaiset piti pitää tyytyväisinä, harjoitusten olla hauskoja ja oppilaiden edistyminen oli tärkeä tavoite. Olin innoissani, mutta jännittynyt. En ”muistanut ja ehtinyt” tehdä mitään jännityksen purkamiseksi, vaikka minulla onkin hyviä keinoja moiseen. Kaikesta huolimatta viikko oli valtavan hieno kokemus.

Oliko syyllinen sittenkin opettaja. Oliko hän suunnitellut kurssin huonosti? Oliko hän opettanut meidät riittävän hyvin? Oliko hän tarkistanut yksilöllisesti valmiutemme suoriutua opetustyöstä ennen kun aloimme opettaa muita? Oliko hän suostunut toteuttamaan koulutuksen liian pienillä määrärahoilla, jonka johdosta meitä ohjanneiden kouluttajien taso ei ollut riittävän korkea tai meille ei ollut riittävästi aikaa ja ryhmät olivat liian suuria?

Vai syyttäisinkö opettajamme pomoa, laitoksemme johtajaa tai järjestelmää joka rahoittaa opinnot? Lama se sittenkin taitaa olla? Sehän on espanjassa kova. Vai syyttäisinkö universumia, joka loi ihmeellisen Sierran Nevadan, jonne minunkin oli päästävä. Halusin laskea vuoristossa, jossa aurinko paistaa melkein aina? Vai onko vika luojassani, joka teki ihmisestä uteliaan. Mausti minutkin halulla oppia ja kokeilla uutta.

Minulla ei ole tarve soimata, ei heittää kivillä eikä kananmunilla. Haluan vain kiittää.