Suulas señorita

Olen juuri kuullut pari suomalaisia ja espanjalaisia vertailevaa tarinaa, joissa sanotaan, että espanjalaiset puhuvat tauotta ja suomalainen ei saa suunvuoroa. Hän ei kerta kaikkiaan tiedä, milloin on hänen vuoronsa avata suunsa.

En ole koskaan kokenut noin. Vaikka espanjankielentaitoni on vajavainen, olen ottanut oman tilani ja pitänyt sitä keskustelutyyliä ihan normaalina ja erittäin luontevana.

Puhun myös toisten päälle sikäläisen tavan mukaan. Hieman häpeän tunnustaa moista, sillä koen sen olevan meidän kulttuurissamme pahe ja merkki siitä, että toisen mielipide ei kiinnosta. Olen eri mieltä. Huomaan nimittäin usein innostuvani puhumaan enemmän juuri silloin, kun toinen saa minut syttymään mielenkiintoisilla näkemyksillään. Toisaalta puheeni määrä kasvaa usein myös silloin, kun tunnen oloni epävarmaksi. En silti tarkoita etteikö tilan antaminen toiselle olisi hyve. Ja todellakin tiedän, että kuunteleminen on erittäin palkitsevaa. Minusta on ihana kuulla ihmisen juttuja.

Espanjassa suulautta ei tarvitse hävetä. Tosin enhän minä siellä ole, johtuisiko kielitaidosta, suulaimpien joukossa. Onkohan siellä muuten mahdollista olla liian puhelias ja innokas? Suomessa olen usein hävennyt noita ominaisuuksiani. Alakoulussa opettajat eivät tykänneet moisesta, mutta toisaalta myöhemmin kauppaoppilaitoksessa jotkut maikat palkitsivat siitä, että halusin kysyä, kyseenalaistaa ja keskustella.

Olen usein kokenut olevani puheliaisuuteni ja innokkuuteni vuoksi kovin erilainen, hankala ja outo. Minun on ollut vaikea hyväksyä näitä puolia itsessäni. Tässä mielessä olen kokenut olevani Espanjassa omalla maallani. Se on rentouttavaa. Toisaalta tunnen sikäläisiä, jotka ovat varsin hiljaisia. Kaikenlaisiin yleistyksiin kannattaa suhtautua varauksella.

Aion rakastaa myös tuota höpöttäjää täydestä sydämestäni. Sitä puolta minussa, joka innostuu niin mielettömästi, sitä jonka kontrolli pettää, ja puhe virtaa. Siinä on jotain lapsenomaista, hyvässä ja pahassa. Nurja puoli on varmasti se, että tuossa tilassa en totta vieköön tee riittävästi taukoja, jotta sellaisia kaipaavat saisivat sanavuoron. Sen vaan haluan sanoa, että älkää ottako sitä pahalla. Minä rakastan puhumista ja puheseura saattaa hullaannuttaa minut. Onnistun silloin pidättelemään itseäni aika heikosti.

Muistutan tässä mielessä varmaan espanjalaisten ohessa myös ”perusamerikkalaista”. Se selittänee sen miksi viihdyn Yhdysvalloissa. Olen tainnut olla edellisessä elämässäni etelä-amerikkalainen.