Intuition jäljillä

”Kirjoitan parhaillani työhakemusta. Tuleeko siitä sulle intuitiivisesti jotain mieleen”, ksyy kaverini minulta facebookissa. Emme ole koskaan tavanneet fyysisesti, mutta meitä yhdistävät monet asiat, kuten koirat ja kiinnostus energioihin. Kirjoittelemme silloin tällöin.

Kysymys taisi olla pitkälti huumoria, mutta minä otin sen uteliaana kiitollisesti vastaan. Istuin alas ja rentoutin itseni nopeasti hengittämällä pari kertaa syvään. Saman tien kurkkuni seutu otti kaiken huomion, se tuntui tukkoiselta ja harmaalta ja se tunne ei ottanut loppuakseen, vaan oli tosi vahva. Välitin tuon tiedon ystävälleni.

”Olet sä aika noita. Minä köhin täällä miettien, että koska tämä tauti oikein alkaa helpotta.”

Voihan tuntemukseni olla sattumaa, vaan en usko. En ole ennen testannut ja treenannut intuitiotani tällä tavalla. Olen kiitollinen, että tämä kaunis sielu antoi minulle siihen mahdollisuuden. Saamme etemme tällaisia suoria intuitio-kysymyksiä käsittääkseni hyvin harvoin, joten emme ehkä koskaan tule tällaisista lahjoistamme tietoisiksi. Haluan näitä kyssäreitä lisää.

Kerroinkin tarinan juuri eräälle nuorelle ystävälleni ja sovimme, että voimme treenata yhdessä. Minä voin heittää silloin tällöin hänelle jonkun kysymyksen ja hän minulle. Eihän sitä turhaan sanota, että harjoitus tekee mestarin.

Ilman muuta näitä kysymyksiä kannattaa tehdä myös itselle. Mitä tämä päänsärky minulle intuitiivisesti viestii? Mitä intuitioni sanoo tästä ratkaisuvaihtoehdosta jne.

Minusta olisi ihanaa, jos nuoria kannustettaisiin tähän myös. Vanhemmat tietäisivät yhä harvemmin paremmin, toisin sanoen lastensa puolesta. Kun nuori kysyy jotain, voisimme ensin palauttaa pallon hänelle kysymällä, että miltä hänestä itsestä tuntuu, sen sijaan, että heti kerromme näkemyksemme. Voisi vaikka kehottaa heitä sulkemaan silmänsä ja hengittämään pari kertaa syvään ja sanomaan mikä ensimmäisenä tulee mieleen. Sohvalla pötköttelykin olisi sallittua.

Kun lapsi sanoo, ”en tykkää tuosta tädistä”, emme moittisi tai mitätöisi häntä ja hänen tunteitaan, vaan annamme hänen tuntea mitä tuntee. Näin autamme häntä luottamaan itseensä. On sitten toinen asia antaa neuvoja siitä miten käyttäydytään ja puhutaan tädin läsnäollessa. Nämä ovat siis kaksi ihan eri asiaa.

Kun vanhempi on huonolla tuulella ja lapsi vaistoaa sen viitaten asiaan, emme heti tyrmäisi häntä, vaan maistelisimme kommenttia ja jos emme saisi langan päästä kiinni, kiinnostuisimme näkemyksestä ja antaisimme hänen tunteilleen tilaa. Pyytäisimme häntä kertomaan asiasta enemmän ja keskustelisimme aiheesta, jos se nuorelle sopii. Aina voimme joka tapauksessa kiittää kommentista ja luvata maistella sitä. Se jos mikä, kehittää vuorovaikutustaitoja, itsetuntoa ja -luottamusta. Toivoisin, että opettajatkin toimisivat näin lasten kanssa eli ottaisivat vastuun omista tunteistaan.

Muistaisimme sekin, että jos lapsi on huonolla tuulella tai vaikka peloissaan, tarkistamme ensin oman tuulemme. Lapset ja nuoret ovat herkkiä. Moni heistä sulautuu erittäin nopeasti vallitsevaan ilmapiiriin. Muistathan sanonnan, ”seura tekee kaltaisekseen.” Jos sitten haluamme muutosta, on paljon helpompi aloittaa itsestä, kun alkaa vaatia sitä toiselta. Oletko muuten huomannut, miten koira on joskus aiemmin perillä isäntänsä fiiliksistä kuin isäntä itse? Minulla on tästä omakohtaisia kokemuksia. Aivan yhtä hyvin lapsi saattaa ”lukea” ja/tai heijastaa sellaisiakin tunteitamme, joista emme vielä itse ole tietoisia. Eikös sitä sanota, etä lasten suusta totuus kuullaan?

Toivon, että lasten ei koskaan tarvitse hävetä tunteitaan (eikä kyllä mitään muutakaan). Kun lapsi huomaa, että häneltä odotetaan muuta kuin mitä hän oikeasti on, hän alkaa tuottaa sitä mitä häneltä odotetaan, hän hylkää ja lopulta unohtaa itsensä. Hän ei saa vielä aikuisenakaan rauhaa, sillä sen hän on tuossa vaihtokaupassa menettänyt. Samaan aikaan me sanomme arvostavamme rehellisyyttä ja aitoutta. Elä siinä sitten ihmisiksi!

Käytännössä tämä tarkoittaa, että lasten ei tarvitse kaivata äitiä kesäleirillä, ei lasten tarvitse iloita Maija tädin tekemistä villasukista tai pukin tuomista lahjoista, ei nauttia vanhempien valitsemista harrastuksista eikä tuntea kiitollisuutta äidin tekemästä mansikkakiisselistä. Ei tarvitse, jos hän ei sitä tee. Ja missään tapauksessa syyllistäminen ei palvele ketään. Se ei tee ihmisestä jaloa ja empaattista. Se viljelee itsekeskeisyyttä, kiittämättömyyden ja riittämättömyyden tunteita sekä muita pelon hedelmiä.

Meidän kannattaa kunnioittaa suuresti kosketusta tunteisiimme ja luottamusta niihin (olipa kyse omista tai muiden tunteista), vaikka se samalla tuottaisi itsellemme tai muille pettymyksen. Tämä on mielestäni yksi suurimpia lahjoja, jonka voi toiselle ja itselle antaa, ellei peräti suurin.

Kun tiedän ja tunnustan miltä minusta tuntuu, saan mahdollisuuden päästä kiinni ajatukseen, johon tunnelmani pohjautuu.