Kyllä kiitos!

Ystäväni kutsui minut lounaalle ja minä otin tietysti lahjan ilomielin vastaan. Olen nimittäin esittänyt universumille toiveen siitä, että kaiken hyvän vastaanottaminen on minulle yhä helpompaa.

Seisomme lounaslinjalla ja minä kaivan ajatuksissani korttini esille. Lounasseurani huomaa sen ja tiedustelee, että saahan hän maksaa, kuten puhe oli.
”Ai niin, tietysti ja kiitos”, vastaan iloisesti. Otamme ruuat lautaselle ja minä päädyn ensimmäisenä kassaneidin reviirille. Ennen kuin huomaammekaan, olen ajatuksissani maksanut lounaani (vain omani!). Ystäväni ehtii sentään tarjota teen jälkiruuaksi.

Jos olen ollut yksi niistä naisista, joka on kantanut ne raskaimmat ruokakassit kumppanin kulkiessa rinnalla kädet vapaana tai kevyemmässä lastissa, olisin sen ymmärräryksen varassa, joka minulla nyt on, uskoakseni ja toivottavasti katsonut peiliin. Kertoipa minulle eräs leidi kerran, että ei anna miehensä siivota, koska tuo ei kuitenkaan saa yhtä hyvää jälkeä aikaiseksi. Miten monessa asiassa olenkaan noudattanut samaa ideaa, vaikka siivouksessa en kyllä. Miten uuvuttavia tapoja sitä ihminen mukanaan kuljettaa!

Taidanpa kinnittää seinälleni vahvistuslauseen” Otan kiitollisena kaiken hyvän vastaan.”