”Ihan mieletön pyöritys! Ei uskoisi, että ikkunat ovat kunnolla kiinni, kun tuolla lailla vinkuvat.” Vilkaisu lasista vahvistaa ajatusta, että nyt on niin karsee tuuli, että luovutan ja jämähdän tähän.
Aika pitkään kulutankin päivääni tuolla ajatuksella, vaan kun on nuo koirat, ei periksi antaminen tule kysymykseen. Hyvät varusteet niskaan ja ulos!
En ehdi monta metriä kävellä, kun aurinko alkaa lepytellä. Se lämmittää ja kutsuu niin, että kohta huomaan onnellisena kävelleeni puolentoista tunnin lenkin. Miten tässä näin kävi? Minähän olin ohjelmoinut päähäni sellaisen viiden minuutin hoitakaas koirulit nopeesti nyt hommanne -kierroksen.
Näinhän se on elämässä usein. Kun olemme myrskyn silmässä, olemme eksyksissä emmekä näe napaamme pidemmälle. Pelko, levottomuus ja kaikki niiden parhaat kaverit ovat silloin kovin kiintyneitä meihin. Ne ottavat kiinni navasta tai nenästä ja mistä milloin. Emmekä me välttämättä edes tajua leikkivämme niiden kanssa.
Jos syystä tai toisesta ajaudumme pelikentältä hieman sivuun, siitä tuleekin yllättävä kulma, joka yleensä muuttaa koko tilanteen. Tämä selittää myös sen miksi kaverilta tai valmentajalta saa usein hemmetin hyviä syöttöjä. Eikä tässä mitään hattutemppuja tarvita. Riittää, kun pysähtyy ja kysyy itseltään a) olenko valmis ja halukas näkemään tämän asian uudella tavalla ja b) no millä tavalla tai tavoilla voin asian nähdä?
Tässä on taika – samalla hetkellä, kun näet asian neutraalina, positiivisena tai jopa kiitollisuuden aiheena, myrsky heikkenee ja riippuen valinnastasi ehkä jopa kokonaan hellittää huolimatta siitä, miten pitkään se on sitä ennen riehunut.
Lenitan juttuja 