Luottamusta luomassa

Nuori mies seisoo tuulikaapissa toinen käsi kattoon kurkottaen. Tajuan, että kyse ei ole jumppatuokiosta, sillä hänen vieressään pienessä tuulikaapissa könöttää polkupyörä. Pyörän lukko on jäätynyt ja katon rajasta virtaa lämmintä ilmaa, jotta kylmä ei pääsisi eteiseen. Mies kurkottaa kohti tuota lämpöä. ”Ei ole aikaa lähteä ylös lämmittämään avainta muilla konstein”, sanoo mies ystävällisesti. Kaipaamme lukkosulaa ja rupattelemme hetken, toivottelen onnea ja jatkan matkaani.

Astun tuulikaapista eteiseen ja arvelen avun saapuneen, sillä edessäni on nyt pari nuorta miestä. Eikä heillä näytä edes olevan kiire, tekevät jotain talon hommia. Kerron tilanteen ja tiedustelen olisiko pojilla lukkosulaa. Ei ollut, eivätkä he muutoinkaan vaikuttaneet kiinnostuvan eteensä auenneesta auttamisen mahdollisuudesta, joten jatkan matkaani.

Hississä hoksaan, että minullahan on tuikkukynttilöitä. Kipaisen hakemassa yhden ja palaan alas. Juuri kun olen avaamassa hissin ovea, tunnistan päässäni seuraavan ajatuksen ”kunpa hän olisi vielä siellä, jotta en ole tehnyt tätä turhaan, jotta pääsen auttamaan, pääsen pelastamaan ja poika saa kokea tulleensa autetuksi ”.

Heti perään tuli toinen tietoisuus, joka armollisesti ja huvittuneesti, mutta vakuuttavasti viesti ”voi noita ajatuksia, joita päähän pälkähtää. Tärkeää ei ole sinun roolisi, vaan se, että asiat järjestyvät. Kaikki on hyvin, kävi niin tai näin. Ja muistathan, mies haluaa jo olla toisaalla.”

Olin välittömästi kiitollinen tarinasta ja ennen kaikkea siihen liittyvästä pelon ja rakkauden dialogista, egohan on pelosta ja rakkaus on syvin olemukseni.

Myöhemmin tarina antoi lisää. Se muistutti minua siitä, että minun ei tule rakentaa riippuvuuksia, vaan luoda vapautta, onpa kyse puolisostani, asiakkaastani tai lapsestani. On suuri ilo auttaa ja palvella, mutta vielä tärkeämpää on luottaa ja lähteä sitä, että toinen aina pärjää ja saa mennä, kun aika on.