Taikavoimani

Lähden siitä, että kehoni on maallinen kotini. Se on taikakoti, sillä olen jopa nähnyt, miten haavani paranevat itsestään. Mieleni on taikavoima, joka ohjaa ja säätelee kehoni toimintaa. Taika tapahtuu sinä hetkenä, kun näen niin sanotun ikävän asian uudessa valossa. Miten paljon kipua ja taakkaa silloin kehostani irtoaakaan. Selkäni suoristuu ja hymy on herkässä. Ilo ja rauha ovat sieluni energiaa ja sillä se pitää kotini lämpimänä, avoimena ja kutsuvana. Sieluni symboli on sydämeni ja siellä olet sinäkin aina.

Visualisointiharjoitus

Teen usein seuraavanlaisen rentoutusharjoituksen aamulla ennen kuin nousen ylös. Hengitän pari kolme kertaa syvään. Sitten sanon ajatuksissani lempeästi varpailleni: ”kaikki hyvin, olkaa vain aivan rentoina”. Siitä etenen sitten samalla viestillä jalkapohjiin, kantapäihin, jalkaterään ja nilkkaan, jonka jälkeen sanon, että kaikki nilkoista alaspäin saa nyt olla aivan rentona. Samalla tyylillä etenen jaloista päähän. Sen jälkeen yleensä tarkkailen onko jossain kipua tai muuta erikoista ja annan niille kohdille erityishuomiota, kehotan rentoutumaan( ja joskus kysyn, mitä tuo kohta haluaa sanoa).

Tehdessäni eilen noin, ajauduin seuraavanlaiseen visualisointiharjoitukseen:

Kutsuin maailman sydämeeni. Ensin sellaiset ihmiset, joiden kanssa välini eivät ole puhtaat. Näistä ihmisistä kutsuin niin monia yksitellen kuin vain muistin. He astelivat iloisina sisään punaista mattoa pitkin. Saatoin kutsua myös tuttuja porukoita ja lopuksi kutsuin kaikki maailman ihmiset ja eläimet. Kukaan ei ole toistaan tärkeämpi, mutta kutsuin ensin nuo ”haastavammat tapaukset”, sillä jokainen ihminen on samanarvoinen ja vapauttaakseni itseni elämään ilossa ja rauhassa – rakkaudessa, minun on sisäistettävä tämä asia ja hyväksyttävä kaikki mikä on. Sydämeni ei voi laulaa kauneinta lauluaan, jos plokkaan ja jätän sisariani oven taakse. Sain halata kaikkia, monet otin syliini. Voi sitä ilon päivää. Lopuksi teimme kasan (tiedäthän sen hauskan leikin) ja arvaa vaan, että meillä oli hauskaa!

Ihmeellinen paikka se sydän, sieltä ei koskaan lopu tila.

Ruokaremonttia rakkaudella

Viime vuosien aikana olen luopunut monista asioista. Ei liene yllätys, että muutokset ovat yltäneet myös ruokavalioon.

Ilo ja rauha, jota me kaikki oikeasti olemme, on se johon haluan palata ja jota haluan vaalia. Kun niin isot asiat ovat kyseessä, luopuminen mämmistä ja marmeladista alkaa olla aika helppoa.

Koska olen matkalla pelosta rakkauteen, en voi olla muistuttamatta, että tärkeintä on, että emme syö pelkoja. Jos syöt suklaata tai kalapuikkoa, ole siitä kiitollinen, sen sijaan, että syyttelisit itseäsi tai pohtisit syödessäsi sen negatiivisia vaikutuksia terveyteesi. On parasta olla sinut tekemiensä valintojen kanssa. Huippuahan on se, että voimme tehdä aina uusia valintoja.

Muistakaamme myös, että olemme aina tehneet parhaamme niillä voimilla ja tiedoilla, jotka meillä kulloinkin ovat olleet. Vaikka nyt ajattelisimme toisin tai juuri tällä hetkellä kokisimme herätyksen, voimme löytää kaikesta menneestä kiitollisuuden aiheen. Jos valmisruoka ei enää maistu eli tunnu hyvältä ratkaisulta, voimme ajatella, että siihen asti, kun sitä söin, osallistuin siihen, että niitä valmistaneet ihmiset saivat palkkansa, jolla ruokkivat oman perheensä. Elintarvikeyritys maksaa veroja ja niillä taas hoidetaan monta asiaa jne. Kaikilla asioilla on puolensa.

Osa meistä miettii tietysti myös sitä, että minkälaiset ruokailutottumukset olemme lapsillemme siirtäneet. Syyllisyys ei sitten auta yhtään, vaan päinvastoin, se etäännyttää meidät itsestämme ja näin ollen tietysti myös muista. Mitä hyväksyvämmin olemme tässä ja nyt, sitä parempia valintoja osaamme tehdä, sitä paremmin kuulemme kehomme todelliset tarpeet ja sitä helpommin muutokset sujuvat. Sitä lempeämpiä olemme itsellemme ja muille.

Ei myöskään ole hyödyllistä moittia muiden ruokailutottumuksia tai olla niistä huolissaan. Siitä seuraa yleensä vain lisää ongelmia ja se vie voimat. Eivätkä lapsemme hyödy valittamisen ja huolissaan olemisen malleista, vaan meidän positiivisesta esimerkistämme. Lastemme syömiseen voinemme vaikuttaa parhaiten syömällä itse hyvin, tekemällä terveellisiä ruokaostoksia, valmistamalla maukkaita ruokia yhdessä ja syömällä porukalla. Niin ja tietysti puhumalla ruokien hankinnasta ja ruuan valmistuksesta kauniisti ja kunnioittavasti sekä kiittämällä ruuasta. Meillähän on lautasella valtava lahja; takana on monen ihmisen työpanos ja luonnon mahtavat voimat. Jos syömme eläinkunnan tuotteita, joku eläin on antanut henkensä meidän puolestamme. Isoja juttuja. Emmekä sitten soimaa itseämme, kun huomaamme eksyneemme tästä ajattelusta, palaamme vain takaisin polulle.

Kunpa muistaisimme, että meillä on (vaikka olisimme sen väliaikaisesti hukanneet) sisäänrakennettuna tietoisuus siitä ruuasta, joka kehoamme palvelee, samoin kuin sopivasta määrästä.

Tutkimusten mukaan pienten lasten vanhempien ravintoon liittyvä suurin huolenaihe on, että lapsi ei syö riittävästi. Tämäkin pelko on yleensä turha. Pienillä lapsilla on vielä luontainen tietoisuus riittävästä ruuan määrästä. Meidän kannattaa kunnioittaa ja vaalia sitä, eikä pelkojemme vankeina tehdä ymmärtämättämme tuota tärkeää kykyä toimimattomaksi.

Toisaalta on hyvä muistaa senkin, että lapset alkavat yleensä vierastaa uusia makuja noin yhden vuoden iässä. Sen sijaan he pitävät luontaisesti suolaisesta, makeasta ja rasvaisesta. Mikä mahdollisuus McDonald’sille ja kumppaneille! Negatiivinen suhtautuminen vieraisiin makuihin vähenee pikku hiljaa ja hellittää yleensä seitsemän vuoden ikään mennessä. Tarvitaan siis kärsivällisyyttä. Ihan normaalin lapsen on yleensä saatava maistaa uutta makua monta ja joskus jopa kymmeniä kertoja ennen kuin hän tottuu siihen. Tässäkin se oma esimerkki, ostokset ja yhdessä ruuanlaitto ovat parhaita apuja. Rakkaudella kaikki. Pikku hiljaa pikkuinen tulee perässä.

(Nämä kaksi viimeistä kappaletta, joissa kirjoitan lasten makumieltymyksistä ja uusien makujen peloista, ovat asioita, joihin perehdyin Jyväskylän yliopistossa 2010-2011, mutta en valitettavasti nyt muista lähteita.)

Katse depression taakse

”En tiedä mitä depressio on. Se on mitä hämärin diagnoosi ja olen yhä enemmän tuota mieltä, vaikka olen asiaa selvittänyt vuosia. Mielestäni meidän kannattaa katsoa, mitä niin sanotun depression takana on. Siellä on yleensä yksinäiseksi itsensä kokeva ihminen, joka suhtautuu tähän yksinäisyyden tunteeseen kielteisesti. Onhan eri asia olla yksin kuin syyttää itseään siitä, että tuntee olonsa yksinäiseksi. ” Näin tuumii brittiläinen Robert Holden, joka on taustaltaan psykologi.

Holdenin mukaan tuollainen yksinäisyyden kokeminen kertoo, että emme vielä ole yhteydessä omaan totuuteemme. Muutoin tietäisimme, että olemme kaikki yhtä ja erillisyys muista ei ole mahdollista. Samaa viestiä välittää Eckhart Tolle ja moni muu. Tolle muistuttaa, että emme olisi sitä mitä nyt olemme ilman kaikkia niitä kokemuksia, jotka olemme läpikäyneet. Jokin aika sitten kirjoitin siitä, miten monet filosofit näkevät masennuksen tarjoavan uutta mahdollisuutta, herättävän huomaamaan, että suuntaa kannattaa muuttaa.

Holden ehdottaa erillisyyden tunteen iskiessä meitä etsimään kaikkialta todisteita ykseydestä. Omalla kohdallani voin sanoa, että luonto ja eläimet auttavat tuohon yhteyteen pääsemisessä. Olen lapsesta saakka rakastanut merta ja metsää sekä kallioita. Siinä on kyse juuri tästä ykseyden tunteesta, vaikka en sitä silloin sen kummemmin tiedostanut. Meillä on tietysti kaikilla näitä kokemuksia ja lapsena olemme vielä niin luonnollisen viisaita. On aika herätellä se sisäinen ihana lapsi.

Voimme myös ideoida itsellemme vahvistavia lauseita:

”Olen täydellinen osa tätä kaunista kokonaisuutta (maailmankaikkeutta…).”
”Olen osa tätä kokonaisuutta.”
”Näen ykseyttä kaikkialla.”
”Sinä ja minä – me olemme yhtä.”
”Olen täydellinen osa tätä ihmeellistä palapeliä.”

Nämä tulivat nyt äkkiseltään mieleen, mutta jokainen voi keksiä omansa. Tätä lääkettä kannattaa ottaa säännöllisesti sekä tilanteessa, jossa erillisyyden tunne iskee pintaan.

Holden vinkkaa istumaan alas ja kysymään itseltään: ” Kuka olen ilman tätä erillisyyden ajatusta?”

Byron Katie puolestaan tarjoaa kysymystä: ”Kuka olen ilman tarinaani?”

Jos meditoit, kysele näitä ja odottele rauhassa vastausta. Jos istut pilkillä, tee samoin. Se on kyllä varmaan todella meditatiivista se pilkillä istuminen, ihan niin kuin saunominenkin. Sitä paitsi Tolle puhuu minimeditaatioiden puolesta eli sen ei tarvitse olla mitään ihmeellistä. Olennaista on vain, että sallit itsellesi sen kysymyksen tekemisen sekä vastauksen vastaanottamisen.

Katien kysymys on briljantti sekin. Moni on määritellyt itsensä vaikkapa sairaaksi, juopon tyttäreksi tai ihmiseksi, joka ei ole riittävän hyvä eikä varsinkaan rakastettava. Kyse voi olla tarinasta, jota kerromme auliisti tai se voi olla sellainen, jota emme edes tiedosta.

Kaikki yhtä suurta väärinkäsitystä, mutta uskomme omiin tarinoihimme on niin vahva. Moni on tietävinään senkin, että muutos ei ole mahdollista tai se on ihan kamalan vaikeaa ja epätodennäköistä. Miksi pitää kiinni sellaisista ajatuksista? Sitä paitsi, miten me voimme tietää sellaisia asioita? Miten ihmeitä voi tapahtua, jos emme tee niille tilaa? Antakaamme elämän yllättää ja toivottakaamme muutos tervetulleeksi.

Yhtäkkinen henkinen herääminen on kaiketi harvinaista, mutta se on tapahtunut sekä Eckhart Tollelle että Byron Katielle. Molemmat kokivat sen oltuaan pitkään vakavasti masentuneita.

Holdenin kommentit ovat hänen Hay House Radiossa pitämästään 28.3. nauotetusta ohjelmasta.