Olin juuri täyttänyt kolmekymmentä, kun sain kokea, että kuolema ei ollutkaan sitä, mitä olin ajatellut. Olin kappelissa tätini kanssa jättääkseni jäähyväiset rakkaalle taatalleni, joka oli kuollut muutaman päivää ennen synttäreitäni. Kärsin kovasti ja tunsin suurta syyllisyyttä siitä, että en ollut käynyt taatan luona hetkeen.
Nähtyäni isoisäni ruumiin oloni helpottui välittömästi. En nähnyt edessäni ihanaa taataani, vaan hänen kuorensa. Poistuttuamme kappelista otin käteeni kiven ja totesin tädilleni ” Ei se ollut taata, vaan se minkä näin, muistutti enemmän tätä kiveä. Taata oli niin paljon enemmän.”
Tuosta tapahtumasta tuli juuri kaksikymmentä vuotta, mutta kokemus oli niin voimakas, että en varmasti unohda sitä koskaan. Tajusin, että se mitä ihminen oikeasti on, ei koskaan kuole. Voi olla, että taatan henki kosketti minua siellä kappelissa, sillä niin suuri muutos olossani tapahtui, että sitä on vaikea selittää.
Seuraavan kymmenen vuoden aikana en tainnut kokemusta muistella. Kunnes sitten nelikymppisenä se lintu herätti minut huomaamaan, että elämä on lahja, joten minäkin olen lahja. Se sirkutti, että olisi aika pysähtyä ja ottaa vastuu omasta elämästä.
Kun täytin 45 ja taatan kuolemasta oli kulunut 15 vuotta, istuin paljon kalliolla Pyynikin huipulla katsellen järveä ja kuunnellen luonnon ääniä ihastellen kaunista maisemaa ja rakkaita mäntyjä. Sen koko viikon tunsin voimakkaasti taatani läsnäolon. Vaikka en koskaan aiemmin ollut kokenut mitään vastaavaa, tuntui kokemus todelta, sillä se oli niin vahva. Elämäni oli yhtä muutosta ja lempeä humoristinen taatani tuli selvästi muistuttamaan minulle, että minulla ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin. Siitä on nyt viisi vuotta. Mitähän seuraavaksi?
Lenitan juttuja 