Miltä susta tuntuu?

”Anteeksi, mutta miten sallitte tuon miehen huutaa tuolla tavalla kesälomaansa viettäville lapsille”. Esitän kysymykseni pelikentän laidassa istuvalle ehkä kuuden hengen porukalle.

Lenkkipolkuni varrelle osuu jalkapallokenttärypäs, jossa pelataan aktiivisesti, toisinaan myös turnauksia. En ole kertaakaan kuullut sellaista huutoa kuin nyt ja nämä nappulat pelaavat pientä kenttää ja näyttäisivät olevan hyvin lähellä miestä, joka on varmaankin heidän valmentajansa. Pelaajat ovat maksimissaan kymmenvuotiaita. Mies ei huudahtele, vaan selittää asioita huutaen – tauotta. Olen herkkä äänien suhteen ja kuulen miehen purkavan vihaansa ohjauksen lomassa.

Olen lähestynyt kentän laidalla istuvaa väkeä sivusta, joten he huomaavat minut ilmeisesti vasta esitettyäni kysymykseni. Yksi nainen katsoo minua yllättyneenä ja vastaa epämiellyttävästi: ”Nämä ovat harjoitukset, pitää huutaa, jotta ne kuulevat”. Minä siihen: ” mies on selvästi vihainen”. ”Ei ole”, vastaa nainen tiukasti. Hämmennyin ja taisin mumista jotain kuten: ” Selvä, hei”. Jatkan matkaani ja kuulen miehen huudon kauas, toiselle puolelle ”isoa” tietä.

Onhan se tavallaan hassua puuttua, olinhan katseellani etsinyt ja huomannut, että kentän laidalla on kourallinen aikuisia. Siitä huolimatta menin juttusille. Voimakas vertaus, mutta otanpa sen kuitenkin tähän eli eihän se ollut niin suuri ihme mitä Hitler teki, kuin se, miten muut lähtivät siihen mukaan. Olisin varmasti myös itse voinut hoitaa tilanteen omalta osaltani paremmin, varsinkin aloittamalla pehmeämmin, menemättä samantien asiaan. Jännitin hieman ja se vaikutti kykyyni vuorovaikuttaa ja olla rennosti läsnä.

Edellispäivänä näin kentän ohi kulkiessani tilanteen, jossa oli aikuinen mies ja kaksi pientä, ehkä 10-vuotiasta poikaa. Toinen pojista makasi maassa kasvot maahan päin. Mies huusi pojalle, ei äskeisen kaltaisella rajulla äänellä, mutta ärsyyntyneenä ja vaativana monta kertaa: ”Nouse nyt! Nyt lakkaat sen itkemisen. Nyt lopetat tuon touhun!” jne. Hän hoki samoja lauseita moneen kertaan pyörien pojan ympärillä muutaman metrin säteellä levottomana. Hän ei mennyt kosketusetäisyydelle, saati koskenut poikaa, lohduttanut. Ei varmaan osannut.

Kukaan meistä ei ole paha, mutta voidaksemme paremmin, meidän on opittava tunnistamaan tunteemme ja ja hyväksyttävä ne. Silloin pärjäämme paremmin itsemme ja muiden kanssa. Annamme ja saamme enemmän.