Istuin kannon nokassa keskellä metsää ja söin maailman maukkaimpia eväitä. Se oli elämää se. Olin noin kymmenvuotias ja olin päässyt ystäväni perheen kanssa puolukkametsään. Miten hyvältä voileipä maistuikaan. Onnekseni pääsin mukaan useita kertoja ja kotiin palasin yleensä ämpäri täynnä marjoja. Perhe tiesi missä kannatti marjastaa.
Ystäväni Karjalan kankailta kotoisin olevaa äitiä saan kiittää myös siitä, että opin jo varhain huomaamattani sienestämään. Taidosta on ollut paljon iloa. Vastani täyttyi eilen lounasaikaan munakkaasta, jonka täytin orakkailla. Illalla pistin ystäväni kanssa poskeen paprikoita, joihin laitoin riisin, sipulin ja smetanan lisäksi haperoita ja tatteja. Tänään syön kanttarelleja lohen kanssa ja kutsuin ystävänkin herkuttelemaan. Seurassa syöminen on mukavaa.
Poimin sienet kävelyretkellä pari iltaa sitten. Mikä onni koirilleni, että metsä on minun maani. Niitä ei väsytä tuntienkaan taival. Eikä meitä haittaa, vaikka saalista ei aina tulekaan.
Mikä onni ja rikkaus se onkaan, että saa olla erilaisten perheiden ja ihmisten kanssa tekemisissä.
Lenitan juttuja 