Ne on niin anteliaita – koirat. Mulla on nää kolme, jotka näet kuvassa. Espanjasta runsas pari vuotta sitten adoptoimiani ihanuuksia. Niillä on minulle aina aikaa.
Sä sanot,
”et voi pitää koiria,
sulla ei oo varaa”.
Sä et tiedä,
että ne pitää mut pinnalla.
Sä et ehkä oo tullu ajatelleeksi.
Sä lasket vaan rahaa
ja oot tavallaan oikeessa.
Riippuu näkökulmasta.
Sä sanot,
”on sulla kauheesti hommaa
niistä koirista,
jatkuvaa ulos viemistä”.
Sä et kuulee
kun mä nauraen toistan
että ne pitää mut kunnossa.
Ne saa mut liikkumaan.
Sä katsot omaa elokuvaa
ei mulla oo siihen osaa eikä arpaa.
Tällasia me ollaan
neuvoja jaetaan
ja arvostellaan.
Hyvää tarkoitetaan.
Kiitti vaan.
Mun koirat.
Ne saa mut nauramaan.
Niitä saa koskettaa.
Ne tulee ja koskettaa.
Ne saa mut liikkumaan.
Nuo hyvän mielen lähettiläät,
ne saa mut häntääni heiluttamaan,
antavat elämälleni merkityksen.
Haluan oppia leikkimään, päästämään irti kontrollista. Voi sitä kömpelyyyden ja jäykkyyden määrää, joka minusta loisti ilmaisutaitokursseilla,joita kävin pari Espjanjassa Granadan yliopistossa. Nuoret olivat loistavaa tukijoukkoa!
Maailma ei ole sellainen jollaisena me sen näemme. En tiedä, kuka näin on alunperin sanonut, mutta kunpa me kaikki sisäistäisimme tämän. Jos joku tässä elämässä on totta, niin tämä.
Kun minä pidän jotakin epäaitona, se ei muiden mielestä välttämättä ole sitä. Tuntuu kuitenkin, että meillä on kova tarve ristiinnaulata teennäiset teot ja ihmiset. Onko teeskentely välttämättä aina pahasta? Minusta olennaista on motiivi eli miksi kaveri teeskentelee? Miksi hän näyttää tai kuulostaa kömpelöltä tehdessään jotain?
Siitä, mikä on ollut meille luonnollista, aitoa, sujuvaa (mitä sanaa käytämmekään), voi hetkessä tulla epäluonnollista ja jopa vastenmielistä. Joskus yksi hyvä oivallus riittää. Sen sijaan, että jäisimme tekemään sitä vanhaa ja antaisimme itseinhomme kasvaa, voimme ottaa askeleen toiseen suuntaan. Ensimmäiset askeleet ovat horjuvia ja välillä kaadumme. Se on luonnollista.
Sinä, joka et enää pidä luonnollisena tapaasi päivitellä muiden asioita, joudut ehkä miettimään, että mistä nyt puhutaan. Jos jaat uuden näkemyksesi niiden kanssa, joiden kanssa jauhoitte muiden asioita, he tulevat vakuuttamaan sinulle, että muista puhuminen on aivan luonnollista.
Sinä, joka jätät parhaan ystäväsi alkoholin, sinun askeleesi ja mielesi horjuvat hetken vieläkin enemmän kuin kännissä. Asiaa ei yhtään helpota se, että ympärillesi on saattanut valikoitua kavereita, joiden mielestä olut aamulla on mitä luonnollisin aamiainen.
Sinä, joka oivallat halauksen merkityksen ja haluat opetella halaamaan lapsiasi, pidä mielessä, että kömpelyys, teennäisyys, luonnottomuus, jäykkyys, epäaitous tai mitä niitä onkaan, ovat luonnollinen siirtymä luonnollisuuteen ja sujuvuuteen. Muutos syntyy näin, tällaista uuden tavan oppiminen on. ”Kukaan ei ole seppä syntyessään”, ei ole hullumpi hokema tässäkään.
Sinä, joka haluat hymyillä asiakkaillesi, älä välitä epävarmuudestasi. Ei se ole niin vaarallista, vaikka homma tuntuisi aluksi epäaidolta, jos hymyily on sitä, mitä oikesasti haluat. Muistuta itsellesi, että harjoitus tekee mestarin.
Kömpelyyttä ja jäykkyyttä on helppo nauraa pilkaten ja toisaalta sujuvuutta ja luonnollisuutta on helppo ihailla ylistäen. Yhtä helppo on tuomita teeskentelijä ja epäaitous. Vaatii paljon asettua näiden yläpuolelle.
En usko, että tässä maailmassa on ihmistä, joka ei muutoksessa alastomana horjuessaan hyötyisi tuesta. Annetaan sitä toisillemme. Ne, jotka jo ovat pistäneet korkin kiinni, kykenevät uskoakseni tukemaan alkoholista luopujaa enemmän kuin ne, joilla ei vielä ole aiettakaan sylkeä pulloon. Ne, jotka jo puhuvat kauniisti puolisolleen, ovat valmiimpia auttamaan häntä, joka haluaa samaa.
Sinä, joka olet jo siellä, minä kurkotan sinua kohti, tartutko käteeni? Rakenna kanssani silta yli tämän ojan. Siitä tulee vahva, sillä sinulle kömpelyyteni on rohkeutta, luonnottomuuteni sinnikkyyttä.
Minusta halailu on ihanaa. Opin halaamaan ja nauttimaan siitä vasta kolmekymppisenä, kun pääsin nuorkauppakamariin. Poseerauskuvissa on kai usein ripaus epäaitoutta, mutta minusta on kertakaikkisen ihana katsella tätä kuvaa. Se otettiin vuosi sitten elokuussa.
Haluja piisaa. Yksi haluaa henkistä kasvua, toinen mammonaa ja kolmas molempia.
Joku sanoi minulle joskus, että olen ristiriitainen ihminen. Toinen tokaisi vuosikymmeniä aiemmin ärsyyntyneenä (en muista mistä), että minulle ei riitä mikään. Olin pitkään pahoillani molemmista näkemyksistä.
Vuosia myöhemmin minuun kolahti, kun kuuntelin Byron Katien kertovan, miten hän voi aina löytää itsestään jotakin siitä, mitä joku sanoo hänen olevan. Olipa se mitä tahansa, viimeistään pienellä viiveellä hän sen löytää.
Miksi pyristelin sitä väitettä vastaan, että minulle ei riittäisi mikään? Kai se tuntui pelottavalta ajatukselta, pahalta suorastaan. Millainen ihminen se on, jolle ei mikään riitä? Ahne…eli HUONO, oletin minä. Jos totta puhutaan, voin löytää itsestäni riittämättömyyttä – paljon ja monesta suunnasta.
Meillä on runsaasti kaikkea hyvää, mutta uskoakseni juuri riittämättömyyden tunne estää meitä sitä näkemästä. Naapurilla on paremmat autot. Kaverilla on ihana mies, upea perhe ja loistava työ. Haluamme vähintään yhtä hyvää, mielellään enemmän ja samalla haluamme tietysti tasapainoa. Onhan siinä haastetta. Varsinkin kun osa meistä tosiaan haluaa materian ja hyvien ihmissuhteiden lisäksi henkistä kasvua – läsnäolon taitoa ja kiitollista mieltä, hymyä ja huumoria unohtamatta. Haluamme pysyä terveinä ja voida hyvin. Haluamme arvostusta ja kunniaa, siksikö minunkin pitää tätä gradua säätää ja säätää?
Yksi todellakin haluaa yhtä ja toinen toista, mutta harva on haluista vapaa. Lienee terveellistä hyväksyä ja tunnustaa minussa olevat ahneus, halut ja riittämättömyyden tunteet sekä muut vastaavat. Mitä sitä itseltäni tai muilta piilottelemaan! Oikeastihan olen riittämättömyydessäni riittävä, joten on parempi pistää paukut mieluummin sen pohtimiseen.
Sekin on aivan totta, että olen ristiriitainen. Minkälainen ihmiskäsitys minulla tuolloin oli, kun moisesta näkökulmasta loukkaannuin? Kuvittelinko riittämättömyyden tunteessani kunnon ihmisen olevan ristiriidaton, just joo. Että ihminen (minä siis) voi olla pihalla ja pitkän aikaa. Tunnetko sinä ristiriidattoman ihmisen? Elokuvissa murhamies hoitaa ruusujaan suurella antaumuksella ja psykologin oma perhe-elämä on sekaisin. Vain elokuvissa? Eräs tuttavani totesi taannoin, että olemme kaikki omalla tavallamme ressukoita.
Vuorovaikutuksessa näemmä todellakin kasvaa. Näin riittämättömän näkökulmasta toisin usein liian hitaasti.
Pirkkalan kunnanvaltuuston naiset kutsuivat minut vetämään heille illan teemalla kiitollisuus ja hyvinvointi. Oli todella mukavaa. Kuten voitte arvata, porukka oli aktiivista ja osallistuvaa. Jotkut sanoivatkin illan päätteeksi, että tällaisia tuokioita tarvittaisiin enemmän.
Sain hienon palautteen myös jälkikäteen. Minut paikalle kutsunut leidi kirjoitti ” Kokivat ihanana iltana ja joku oli aloittanut kiitollisuuspäiväkirjan ja kokeillut oppejasi lapsenlapsiinsa.”
Jos aihe kiinnostaa sinua ja haluaisit pohtia sitä enemmän, siihen on varmasti monia konsteja. Löydät kiitollisuudesta tietoa netistä, varsinkin, jos luet englannikielistä tekstiä. Rhonda Byrne on kirjoittanut kiitollisuudesta kirjan, joka löytyy suomennettuna nimellä Taikavoima. Jos olet mukana ompeluseuroissa tai muissa ryhmissä, joissa keskustellaan asioista, voisiko siellä ehdottaa joku kerta puheenaiheeksi kiitollisuutta? Aihe sopii hyvin teemaksi myös työhyvinvointia edistävään toimintaan. Täällä blogissani ja Kiitollisuuden voima -facebook-sivullani olevia aineistoja saa kernaasti käyttää hyväksi. Toivon tietysti, että mainitset, mistä olet tietosi hankkinut.
Kierrän mielelläni puhumassa ja vetämässä tilaisuuksia. Laita viestiä, jos haluaisit minut paikan päälle. Annan kiitollisena myös yksityisohjausta sitä haluaville. Minut tavoittaa tämän blogin lisäksi osoitteesta lenita.lehtonen@gmail.com ja numerosta 050 345 1035.
Monipuolinen liikunta on mahtava lääke keholle ja mielelle. Kesäni kuluikin pitkälti liikkuessa.
Kannnan mielessäni Mahatma Gandhin näkemystä, jonka mukaan muutos lähtee minusta. ”Ole sinä se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä.”
Jos haluan nähdä vähemmän kipua ja levottomuutta, voinko tehdä omilleni jotakin? Kesällä päättyi putki, joka kesti yli vuoden. Olin herännyt muutamaa poikkeutta lukuunottamatta joka yö 1,5-3 tunnin välein. Onnekseni nukahdin pääsääntöisesti nopeasti uudelleen. Alaselässäni tuntui kipu, joka jostain kumman syystä paheni aina makuuasennossa ja paikan vaihto auttoi. Näin siis mentiin vuosi puolitoista.
Suhtauduin asiaan yllättävän rennosti, mutta jossain vaiheessa tajusin, että paremminkin voisi olla. Pikku hiljaa alkoi tuntua, että voimat vähenivät ja keskittymiskyky heikkeni. Lähdin lääkäriin. Siitä tuli aika moinen kierros:Yleislääkäri, röntgen, fysioterapeutti, gynekologi, yleislääkäri ja lopuksi fysiatri. Kipujen syy ei selvinnyt. Sen sijaan laukkuun kertyi melatoniiniresepti, joku vahvempi nukahtamislääke ja viimeiseksi fysiatri kirjoitti lääkkeen, jolla oli tarkoitus katsoa tepsivätkö reumalääkkeet minuun. Fysiatri pohdiskeli myös kortisoonipiikin laittoa.
Silloin heräsin. Olin alkanut ajatella, että sänkyni ei ole minulle hyvä. Päätin nukkua vaikka lattialla kokeeksi. Kävikin niin, että samana päivänä joku oli jättänyt aivan uuden näköisen sängyn talon aulaan. Päällä luki lappu ”saa ottaa”. (Tämä on opiskelijatalo, joten tavaroita jätetään usein tällä tavalla.) Nykyisin uskon, että juuri sängyn vaihto oli merkittävä valinta. Olin lääkäreillekin maininnut epäileväni sängyn olevan osasyy ongelmaani, mutta he eivät ottaneet siihen kantaa. Raahasin muuten sängyn yksin ala-aulasta hissiin ja kotiini. Sitä saa ihmeellisiä aikaan,kun motivaatio on korkea.
Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa on kuntosali. Aloin käydä siellä noin 3 kertaa viikossa. Olin jo keväällä saanut tuntumaa saliin sillä pääsin mukaan fysioterapeutin vetämään alaselkävaivaisten kuntosaliryhmään. Ryhmä kokoontui kerran viikossa. Se oli ehkä liian vähän ja allani oli silloin vielä väärä sänky, joten siitä ei ollut juurikaan apua. Samaan aikaan sängynvaihdon ja säännöllisen salitreenin kanssa aloin juosta tai tehdä muuta aerobista harjoittelua (crosstrainer).
Edelleen ihmettelen, miten nopeasti muutokset alkoivat näkyä. Jo parin viikon kuluttua huomasin nukkuvani pidempään, selkä ei vaivannut makuuasennossa. Tunsin edelleen kivun silloin tällöin joissakin asennoissa, mutta tätä tekstiä kirjoittaessani alaselkä on ollut parisen viikkoa oireeton!
Lääkärien määräämiä lääkkeitä en hakenut, paitsi sitä melatoniinia kokeilin. Ei auttanut. Meidän kannattaisi muuten lopettaa sanaparin ”lääkärin määräys” käyttö. Se saattaa edesauttaa tiedostamattamme siinä, että meistä tulee passiivisia, luovumme itsemääräämisoikeudestame. Uskon, että on parempi ajatella, että lääkärit tekevät suosituksia. Enkä nyt puhu sen puolesta, että älkää syökö lääkkeitä. Lääkäri kirjoitti reseptin on myöskin ajatuksena parempi kuin lääkäri määräsi…
Kävin kesällä osteopaatillakin kolme kertaa. Uskon, että monista, kutsun niistä kosketushoidoiksi, on hyötyä.
En mielestäni ole tehnyt suurta palvelusta vain itselleni vaan koko yhteiskunnalle. Onhan se selvä, että mitä pidemmälle ongelmat pääsevät, sitä suuremmat kustannukset ovat tiedossa, myös yhteiskunnalle.
On ollut tietenkin myös erittäin palkitsevaa saada tuloksia aikaan. Omat valinnat ja niihin käytetty aika poikivat, mikäs sen hienompaa. Jopa harjoitusten tekeminen on kivaa. Pyöräilen päivittäin ja olen melko innokast kävelemään koirien kanssa, mutta se ei riitä, tarvitsen monipuolisempaa liikuntaa. Se hoitaa sekä kehoa että mieltä.
Että vaikka en ole saanut gradun kanssa kesän aikana mitään aikaiseksi, niin kehon kanssa olen 😀
Kannattaa ottaa riskiä. Olen kiitollinen, että valitsemani laitoksellemme harvinaisempi tutkimusmenetelmä ja aihevalinta saivat tunnustusta.
Ei ole. Ei vaikka se palkittiin keväällä pääaineeni parhaana graduna. Se ei ollut valmis silloin ja sen jälkeen en ole sitä tehnyt.
Miten sellainen gradu voidaan palkita, joka ei ole valmis? Tätäkin kysymystä on muutama kysellyt. Varmaan sen vuoksi, että olen tehnyt hyvää työtä. Oma tutkimusosioni ja tulokset olivat valmiit ja kirjoitettuina jo tammikuussa. Gradun tekeminen on prosessi ja tutkimusaraportti on ehjä kokonaisuus, joka sisältää myös aiempien tutkimusten kirjallisuuskatsauksen. Olen tehnyt tuosta katsauksesta niin monta vaihtoehtoa, että en taida enää nähdä metsää puilta ja olen suoraan sanottuna alkanut kyllästyä siihen. Minussa oleva täydellisyyden tavoittelija on silloin tällöin iskenyt päälle ja toisaalta olen aina ollut parempi uuden luomisessa kuin asioiden loppuun saattamisssa ja viimeistelyssä.
Homman loppuun saattamista ei helpota se, että tulin enemmänkin opiskelemaan kuin hankkimaan tutkintoa. Maisterin papereiden saaminen ei siis yksinään riittävästi motivoi minun tyyppistä ihmistä ja yliopistossa on niin paljon kaikkea mielenkiintoista opiskeltavaa. Opintopisteideni määrällä olisi saanut jo parikin maisteritutkintoa. Tähän syksyyn olen kuitenkin ottanut (tähän mennessä ) vain yhden ylimääräisen kurssin ja tuntuu, että olen näillä erin opiskellut riittävästi. Jotakin olisi minunkin ehkä kannattanut oppia heiltä, joilla on kilpailuhenkeä, joka liittyy valmistumisnopeuteen. Minulla kilpailuhenki on liittynyt lähinnä työn laatuun, joka voi olla joskus vähän turhaa.
Terveystieteiden maisterin papereiden saaminen ei olettavasti saa minua gradun kimppuun siitäkään syystä, että en usko tutkintotodistuksen vaikuttavan suuresti mihinkään. Olen ollut pitkään yrittäjä ja niillä markkinoilla tarvitaan enempi muita avuja.
Nyt sitten voisi ajatella, että mitä hittoa se lähti opiskelemaan. Tein sen oman hyvinvointini vuoksi. Olin väsynyt ja työ, jota olin tehnyt pitkään oli alkanut maistua puulta. Ajattelin, että jotain on tehtävä, jollain tavalla on päästävä eteenpäin. Opiskelu yliopistossa, jossa opintoja tuetaan myös taloudellisesti, oli silloin minun ratkaisuni. Näihin opiskeluvuosiin liittyy paljon hienoja kokemuksia, yksi upeimmista oli vuoden vaihto Espanjassa. Tuo vuosi muutti minua. Minusta tuli aktiivinen koirien auttaja ja opin Espanjaa.
Ehkä lähdin opiskelemaan myös siksi, että halusin nähdä onko minusta yliopistossa opiskelijaksi, riittäisikö älli. Minähän en ole ”edes” ylioppilas, merkonomi kyllä. Koska minun on ollut helppo hävetä mitä ihmeellisempiä asioita ja tuntea alemmuutta, tein sitä myös näissä asioissa. Kun sitten olin yliopistossa, ihmettelin koko ensimmäisen vuoden, että miten yliopisto-opiskelu voi olla näin helppoa. Enkä minä laiskotellut ekaa vuotta, vaan tein ison määrän kursseja erinomaisin arvosanoin.
Sinä joka ajattelet, että kerran aloitetut hommat hoidetaan (varsinkin jos ne ovat jo loppusuoralla) loppuun ja kaiken ei pidä olla kivaa, saatat hyvinkin olla oikeassa. Näkemys on järkevä, looginen ja vaikka mitä, mutta sekään ajatus ei ole saanut minua pinkomaan maaliin. Ja käy minulla sellainenkin uhkakuva mielessä, että mitä jos en valmistu koskaan? Tähän ajatukseeen liittyy häpeää ja epäonnistumisen tunnetta, pelkoa. Moni sanoo, muun muassa opettajani, että työ on melkein valmis. Itse en kuitenkaan koe asiaa niin. Missä se sisu luuraa? Jos se on siellä, voisitko lähettää sitä tännekin päin. Tsemppiä ja vinkkejäkin otan mielelläni vastaan 🙂
Ai niin, tiedoksi yliopistossa opiskelevien läheisille ja varsinkin vanhemmille. Monia nuoria rasittaa se, että heidän gradujensa etenemisestä kysellään. Ehkä nuoret tuntevat riittämättömyyttä ja tulkitsevat kysymyksenne arvosteluina ja painostuksena tyyliin eikö se työ etene, miksi se ei vieläkään ole valmis. Ehkä nuo odotukset kumpuavat nuoren sisimmästä, mutta suosittelen teitäkin miettimään, miksi kyselette asiaa. Onko taustalla huoli, epävarmuus tms? Tunnistamalla nuoren tunteet ja ottamalla vastuun omista motiiveistanne ja tunteistanne, löydätte helpommin avoimemman ja kannustavamman otteen ja näin pääsette lähemmäksi nuorta, jolle tukenne ja hyväksyntänne on varmasti iso asia.
Laitanpa tähän nyt vielä tiedoksi miten graduni saamaa huomionosoitusta perusteltiin.
Terveyskasvatus: Lenita Lehtonen
Lenita Lehtosen pro gradu -tutkielma tarkastelee ihmisten arkielämän kokemuksia kiitollisuuden harjoittamisesta. Tutkimusaineisto on kerätty sosiaalista mediaa hyödyntäen. Aineisto on analysoitu huolellisesti narratiivista analyysiä soveltaen. Tulokset esitetään runomuodossa ja pohdinnassa tuloksista tehdään synteesiä, kadottamatta kuitenkaan tutkittavien kokemuksellista ääntä. Työ on metodisesti haastava ja uudenlainen terveyden edistämistutkimuksen alueella. Työllä on uutuusarvoa; vastaavanlaisia tutkimuksia ei juuri ole raportoitu. Lenita Lehtosen sitoutuminen työskentelyyn on ollut pitkäjänteistä. Prosessista välittyy kriittinen näkemys oman tieteellisen ajattelun ja työskentelyn kehittämiseen.
(Ps. jostain syystä mulla on ollut vaikeuksia tämän jutun sivulle laiton kanssa. Kuva ei tule mukaan ja se ei ole päivittänyt uutta tekstiä vaan vanhan luonnosversion kerta toisensa jälkeen. Siksi poistin nyt koko jutun ja laitan sen uudelleen. Se lähettää nyt siksi kahdesti tekstin tilanneille tiedoksi, anteeksi mahdollinen häiriköinti.)
Netta saapui illalla Lontooseen aloittaakseen perjantaina positiivisen psykologian maisteriopinnot. (Kuvan otin elokuussa Porissa.)
Aurinkoinen Jyväskylä toivotti Tacon ja minut tervetulleeksi kotiin. Koirat olivat hellyttävän onnellisia ja metsäretkikin tuli tehtyä. Sieniäkin löysimme, joten vatsa täyttyi herkullisesta lampaankääpäkastikkeesta ja pastasta.
Nuorempi neiti Lehtonen on Lontoossa ja hän oli saanut ison matkatavaralastinsa kanssa brittiläisherrasmiehiltä apua. Kaverini Espanjan ajoilta toivotti Netan tervetulleeksi kotiinsa, kunnes löytää asunnon. Flunssa on paranemaan päin ja positiivisen psykologian opinnot alkavat perjantaina. Jään odottamaan innostavia keskusteluita. Onneksi on skype ja monet muut vempaimet.
Lampaankääpä ja sitä muistuttavasta typäskäävästä saa helposti vaikka mitä hyvää.
Jos haluat tietää minkälaisen lampaankääpäkastikkeen tein, niin tässä tämä erittäin yksinkertainen, helppo ja nopea resepti:
Kuullotin sipuleita hieman öljyssä. Lisäsin tuoreet huudellut ja pilkotut sienet (ehkä litra). Kun sienten neste oli hävinnyt, lisäsin vähän suolaa ja kerman. Kun kerma alkoi kiehua, kastike oli valmis. Söin kastiketta keitetyn täysjyväpastan kanssa. Helppo ja herkullista, tosin aika voimakasta eli jos haluat miedompaa laita tavallista kermaa tai muuta ruokakermaa ja lisää vähän pippuria. (Netistä löytyy tietysti vaikka kuinka paljon reseptejä.) Kun teen kastikkeen pakastetuista lampaankäävistä tai muista sienistä, käytän pienemmän määrän, pienen pussin. Olen poistanut nesteen (tai rouskujen ollessa kyseessä keittänyt ne) ennen pakastusta, joten sienet ovat menneet pieneen tilaan. Tuoreissa sienissähän on paljon vettä.
Tulin Pirkanmaalle lähettämään lasta maailmalle. Se oli viikko sitten perjantaina ja paluupäiväksi olin suunnitellut keskiviikon, kunnes Netta pyysi, että jäisin vielä perjantaihin, jolloin hänen oli tarkoitus lentää Lontooseen. Otin pyynnön kiitollisena vastaan ja täällä olen vieläkin, sillä neidille iski kuumeflunssa ja lentoa oli siirrettävä muutamalla päivällä. En halunnut jättää häntä yksin kotiin sairastamaan. Tänään on uusi yritys.
Asiat eivät aina mene odotusten mukaisesti. Eihän siinä mitään, paitsi, jos antaa ajatuksilleen vallan. Osa niistä vakuuttaa, että nyt on kiire, pitää, täytyy ja on pakko tehdä sitä ja tätä. On käytävä gradun kimppuun, hoidettava sovitut tapaamiset, päästävä kuntosalille jne.
Onneksi en ollut tuollaisen pelkoon ja epävarmuuteen pohjaavan ajatusvirran vanki samalla tavalla kuin monesti aiemmin. Kun huoli alkaa nousta pintaan, muistutan itselleni, että kaikki järjestyy aina – tavalla tai toisella. Kun Netta oli lapsi, minä asetin työn edelle. Perustelin valintaani juuri pakolla ja täytymisellä. Pidin kiirettä ja elin siinä uskossa, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Se oli kehä, joka vei voimani, eikä taatusti ollut antoisaa pienelle lapselle, eikä nuorelle tytölle.
Noina vuosina sain kuulla olevani asiakeskeinen ihmiskeskeisyyden sijaan. Tätä taisi esittää parikin konsulttia ja toinen teki jonkun testinkin. En usko koskaan olleeni pohjimmiltani (onko kukaan?) asiakeskeinen, sen sijaan toimintatapani ja valintani olivat sellaisia. (Toivottavasti ymmärsin konsultteja väärin ja tosiasiassa hekin tarkoittivat juuri tätä.) Halusin hyvää kaikille ja elin uskossa, että vain tekemällä enemmän pärjään ja pärjäämme. Kaikki muuttuu paremmaksi, kunhan vain jaksan suorittaa enemmän ja vähän vielä ja vielä vähän.
Suuri kiitos ystävilleni, jotka ovat joustaneet valittamatta ja kannustaen, vaikka matkani on pariin otteeseen pidentynyt tällä reissulla. Koirani ovat nimittäin näillä parilla kaverilla hoidossa. Jos hommat hoituvat nykyisen suunnitelman mukaan, Netta on illalla Lontoossa ja minä koirien kanssa lenkillä Laajavuoren metsissä. Koiralauma kasvaa, sillä Netan Taco tulee minulle hoitoon.
Luvassa on taatusti iloinen jälleennäkeminen. Hupsu ja Simba, rakkaat adoptioveljekset Espanjasta.
Tämän kuvasarjan otin, kun tarkoituksella heräsin katsomaan tätä elämän suurta ihmettä eteläisessä Espanjassa 2012.
Pyörin tunnin sängyssä ja nousen ylös. Kello on viisi, olen nukkunut neljä tuntia.
Kärsin ani harvoin siitä, että uni ei tule tai se katkeaa niin, että en saa uudelleen nukutuksi. Tiedän olevani tässä suhteessa onnekas.
Ajattelen heitä, joille tällaiset yöt ovat tavallisia. Minulla voi olla vain aavistus siitä, minkälaista on säännöllisesti valvoa, kun väsyttää tai minkälaista on valvoa, kun ”pitäisi” tai haluaisi nukkua.
Koska unettomia öitä on vain muutama kerta vuodessa, minulla on etuoikeus nauttia tästä. Villasukat jalassa, teekuppi kädessä, katselen yön härmää ja nautin hiljaisuudessa. Kirjoitan tätä hetkeä.
Elämässä on paljon kaunista ja kiitettävää. Monista asioista tulee kovin helposti itsestään selvyyksiä. Menetämme silloin otteemme siitä voimasta, jota näiden asioiden tunnistaminen voi antaa.
Tunti uudelleen nukahtamisen yritystä ei uskoakseni onnistunut siksi, että ajatukseni herättivät väsyneen kehoni. Ne ottivat minusta vallan, enkä syystä tai toisesta kyennyt tai halunnut mieltäni rauhoittaa. Osa näistä ajatuksista oli vaatimattomia, mutta innostavia kierroksia lisääviä ideoita, osa pieniä murheita. Mietin kokeilisinko kiitoksen aiheiden listausta tai hengitysharjoituksia. En innostunut kummastakaan ajatuksesta, joten nousin ylös ja tässä olen.
Tiedän, että unettomuuden syitä on monia. Koen olevani onnekas siinäkin, että ikävät, kuten esimerkiksi seuraavan päivän tekemättömät työt tai taloudelliset ongelmani, eivät juurikaan vaivaa minua iltaisin. Yli vuoden kärsin sen sijaan selkäsäryistä, joihin heräsin useita kertoja yössä, usein puolentoista tunnin välein. Onnekseni nukahdin nopeasti uudelleen ja mikä parasta, selkä on tällä hetkellä oireeton.
Voin vain aavistella minkälaista se on, kun alkaa stressata unettomuuden mahdollisia seurauksia. Oletan, että näistä voi tulla isojakin pelkoja, joista saattaa syntyä painostava kierre. Tutkimuksin on todettu, että kiitollisuuden aiheiden listaaminen parantaa unen laatua ja lisää unen määrää. Joku sanoikin osuvasti, että lampaiden asemesta kannattaa laskea kiitollisuuden aiheita. Olisi mielenkiintoista kuulla, onko tästä ollut hyötyä kovista unihäiriöistä kärsiville. Toivottavasti. Haittaa siitä tuskin ainakaan voi olla.
Tyttäreni korealainen ystävätär kertoi, että Etelä-Koreassa (nyt ei siis puhuta Pohjois-Koreasta, vaan modernista yhteiskunnasta) laiska nuori on se, joka nukkuu yli neljä tuntia yössä. Vanhemmat tolkuttavat, että yliopistoon ei moisella unikeolla ole asiaa. Myöhemmin eräs toinen koreatar vahvisti tämän meikäläisen näkökulmasta uskomattomalta tuntuvan tarinan.
Moni ahertaa aamuyöllä puolestamme (Costa del Sol 2012).
”Maailmassa on tällä hetkellä niin paljon vaatteita, että ne käyttämällä pärjättäisiin seuraavat kolme sukupolvea”, kertoo miellyttävä asiastaan innostunut myyjä käytettyjä vaatteita kauppaavan UFF:n myymälässä. Tiedämme, että moni satsaa määrään enemmän kuin laatuun. Halutaan vaihtelua jne.
Kulutustottumukseni ovat monestakin syystä (kuten olen aiemminkin kertonut) muuttuneet viime vuosina merkittävästi. Ostan harvoin vaatteita, enkä käy huvin vuoksi kaupoilla, siis ainakaan tällä hetkellä. Näin on ollut jo joitakin vuosia. Tiedän, että moni tekee hulppeita löytöjä kirpputoreilla, mutta minä en kiertele niitäkään. Mieluummin painun metsään koirien kanssa.
Käytettyjen tavaroiden markkinoilta voi tehdä loistavia löytöjä.
Olen kuitenkin tehnyt tänä syksynä pari loistavaa löytöretkeä myös kaupungille. Astelin UFF:n kaupasta ulos mielestäni todella hyvin istuvissa Salomon-lenkkareissa, jotka eivät monta kertaa (jos koskaan) ole olleet entisen emäntänsä kintuissa. Liikkeessä oli joku kampanjapäivä, joten maksoin kengistä vain 7 euroa.
Minulle riittää, että alusvaatteet ovat uudet. Ystävättäreni mukaan myös kengät ovat kuin alusvaatteet, joten hän ei käytettyjä huolisi. Lenkkareitani hän ei ole vielä nähnyt, mutta rajamme ovat selvästi erilaiset. Hän ei pidä muiden käyttämiä vaatteita. Tämä saattaa johtua osin siitä, että lapsena hänellä ei muita ollutkaan. Itse en muista lapsena muiden vaatteissa kulkeneeni. Olen kyllä kuullut monesti miten vaikea paikka se on joillekin lapsille ollut. Asenne tietysti ratkaisee paljon. Silloin käytettyjen vaatteiden käyttäminen oli tuskin missään ympyröissä trendikästä. Kyse oli välttämättömästä pakosta. Onneksi nykyisin on enemmän väljyyttä näissäkin asioissa. Välillä tuntuukin, että nuorisossa on meitä keski-ikäisiä enemmän kierrätysmyönteistä porukkaa.
Tavat ja rajat voivat muuttua myös keski-iässä, kuten olen toden totta omalla kohdallani saanut havaita. Kaukana ovat ajat, jolloin raahasin matkalaukussa kotiin Manhattanilta kenkiä, joista ainakaan yhtä paria en koskaan käyttänyt. No, tulipa koettua sekin. Harmillisinta tuossa on ehkä se, että kyseessä ei ollut ihan paras malli siirrettäväksi teinityttärelle. Toisaalta opin noista ajoista, että hyvä laatu tarkoittaa parhaimmillaan mukavuutta ja erittäin pitkää käyttöikää. Viimeksi mainitusta kumpuaa tietysti osuva sanonta, jonka mukaan köyhän ei kannata ostaa halpaa. Kulkevathan hinta ja laatu yleensä samassa suhteessa. Onneksi eivät aina.
Toisen reissun tein alen loppuvaiheessa. Sain Sokoksesta mitä lähdin hakemaan, myivät laatuliivejä huippuedullisesti hintaan 15 euroa.
Lenitan juttuja 