Mikä ihmeen pakko?

Tulin Pirkanmaalle lähettämään lasta maailmalle. Se oli viikko sitten perjantaina ja paluupäiväksi olin suunnitellut keskiviikon, kunnes Netta pyysi, että jäisin vielä perjantaihin, jolloin hänen oli tarkoitus lentää Lontooseen. Otin pyynnön kiitollisena vastaan ja täällä olen vieläkin, sillä neidille iski kuumeflunssa ja lentoa oli siirrettävä muutamalla päivällä. En halunnut jättää häntä yksin kotiin sairastamaan. Tänään on uusi yritys.

Asiat eivät aina mene odotusten mukaisesti. Eihän siinä mitään, paitsi, jos antaa ajatuksilleen vallan. Osa niistä vakuuttaa, että nyt on kiire, pitää, täytyy ja on pakko tehdä sitä ja tätä. On käytävä gradun kimppuun, hoidettava sovitut tapaamiset, päästävä kuntosalille jne.

Onneksi en ollut tuollaisen pelkoon ja epävarmuuteen pohjaavan ajatusvirran vanki samalla tavalla kuin monesti aiemmin. Kun huoli alkaa nousta pintaan, muistutan itselleni, että kaikki järjestyy aina – tavalla tai toisella. Kun Netta oli lapsi, minä asetin työn edelle. Perustelin valintaani juuri pakolla ja täytymisellä. Pidin kiirettä ja elin siinä uskossa, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Se oli kehä, joka vei voimani, eikä taatusti ollut antoisaa pienelle lapselle, eikä nuorelle tytölle.

Noina vuosina sain kuulla olevani asiakeskeinen ihmiskeskeisyyden sijaan. Tätä taisi esittää parikin konsulttia ja toinen teki jonkun testinkin. En usko koskaan olleeni pohjimmiltani (onko kukaan?) asiakeskeinen, sen sijaan toimintatapani ja valintani olivat sellaisia. (Toivottavasti ymmärsin konsultteja väärin ja tosiasiassa hekin tarkoittivat juuri tätä.) Halusin hyvää kaikille ja elin uskossa, että vain tekemällä enemmän pärjään ja pärjäämme. Kaikki muuttuu paremmaksi, kunhan vain jaksan suorittaa enemmän ja vähän vielä ja vielä vähän.

Suuri kiitos ystävilleni, jotka ovat joustaneet valittamatta ja kannustaen, vaikka matkani on pariin otteeseen pidentynyt tällä reissulla. Koirani ovat nimittäin näillä parilla kaverilla hoidossa. Jos hommat hoituvat nykyisen suunnitelman mukaan, Netta on illalla Lontoossa ja minä koirien kanssa lenkillä Laajavuoren metsissä. Koiralauma kasvaa, sillä Netan Taco tulee minulle hoitoon.

Luvassa on taatusti iloinen jälleennäkeminen. Hupsu ja Simba, rakkaat adoptioveljekset Espanjasta.
Luvassa on taatusti iloinen jälleennäkeminen. Hupsu ja Simba, rakkaat adoptioveljekset Espanjasta.

Tekijä: Lenita Lehtonen

Minusta on ihana ihmetellä elämää ja ihmisiä, kirjoittaa ja höpöttää. Intohimoni on auttaa ja palvella. Rakastan luontoa ja autan ihmisten hylkäämiä koiria. Olen työskennellyt vuosikymmeniä viestinnän, koulutuksen ja hyvinvoinnin parissa. Olen toiminut pitkään yrittäjänä ja viestintäkonsulttina. Koulutukseltani olen merkonomi ja terveystieteiden maisteri.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s