Joku sanoi minulle joskus, että olen ristiriitainen ihminen. Toinen tokaisi vuosikymmeniä aiemmin ärsyyntyneenä (en muista mistä), että minulle ei riitä mikään. Olin pitkään pahoillani molemmista näkemyksistä.
Vuosia myöhemmin minuun kolahti, kun kuuntelin Byron Katien kertovan, miten hän voi aina löytää itsestään jotakin siitä, mitä joku sanoo hänen olevan. Olipa se mitä tahansa, viimeistään pienellä viiveellä hän sen löytää.
Miksi pyristelin sitä väitettä vastaan, että minulle ei riittäisi mikään? Kai se tuntui pelottavalta ajatukselta, pahalta suorastaan. Millainen ihminen se on, jolle ei mikään riitä? Ahne…eli HUONO, oletin minä. Jos totta puhutaan, voin löytää itsestäni riittämättömyyttä – paljon ja monesta suunnasta.
Meillä on runsaasti kaikkea hyvää, mutta uskoakseni juuri riittämättömyyden tunne estää meitä sitä näkemästä. Naapurilla on paremmat autot. Kaverilla on ihana mies, upea perhe ja loistava työ. Haluamme vähintään yhtä hyvää, mielellään enemmän ja samalla haluamme tietysti tasapainoa. Onhan siinä haastetta. Varsinkin kun osa meistä tosiaan haluaa materian ja hyvien ihmissuhteiden lisäksi henkistä kasvua – läsnäolon taitoa ja kiitollista mieltä, hymyä ja huumoria unohtamatta. Haluamme pysyä terveinä ja voida hyvin. Haluamme arvostusta ja kunniaa, siksikö minunkin pitää tätä gradua säätää ja säätää?
Yksi todellakin haluaa yhtä ja toinen toista, mutta harva on haluista vapaa. Lienee terveellistä hyväksyä ja tunnustaa minussa olevat ahneus, halut ja riittämättömyyden tunteet sekä muut vastaavat. Mitä sitä itseltäni tai muilta piilottelemaan! Oikeastihan olen riittämättömyydessäni riittävä, joten on parempi pistää paukut mieluummin sen pohtimiseen.
Sekin on aivan totta, että olen ristiriitainen. Minkälainen ihmiskäsitys minulla tuolloin oli, kun moisesta näkökulmasta loukkaannuin? Kuvittelinko riittämättömyyden tunteessani kunnon ihmisen olevan ristiriidaton, just joo. Että ihminen (minä siis) voi olla pihalla ja pitkän aikaa. Tunnetko sinä ristiriidattoman ihmisen? Elokuvissa murhamies hoitaa ruusujaan suurella antaumuksella ja psykologin oma perhe-elämä on sekaisin. Vain elokuvissa? Eräs tuttavani totesi taannoin, että olemme kaikki omalla tavallamme ressukoita.
Vuorovaikutuksessa näemmä todellakin kasvaa. Näin riittämättömän näkökulmasta toisin usein liian hitaasti.
Lenitan juttuja 