Koirat saavat isot ja pienet avautumaan

”Mun iskä ja äiti on eronnu, mut ei se haittaa, koska äidin luona on parveke.” ”Mun äitipuolella on kaksi kissaa. Se on pelastanut ne. ” ”Mun äiti on viety pois, eikä se varmaan enää koskaan hoida minua.” En monta minuuttia ollut koirien kanssa juttelemssa koulusta paluumatkalla olevien kolmen lapsen kanssa, kun olin kuullut nämä uutiset. Kukin kommentti kuului eri lapselle.

Minulle oli ehditty kertoa siihen mennessä jo muun muassa vanhempien etunimet ja tutuista koirista. Tytölle, joka kertoi äitipuolesta, sanoin, että onpas hyvä äitipuoli, kun tuolla lailla auttaa. Tyttö vastasisi siihen ”minulle se on aika ilkeä.” Lapset olivat arviolta 7-8-vuotialta.

Jäin miettimään, että mikä sai lapset kertomaan valtavalla vauhdilla vaikka mitä. Uskon, että koirilla oli iso vaikutus, samoin kuin tietysti sillä, että pysähdyin ja annoin luvan, kun lapset kysyivät, että saako koiria rapsuttaa.

Lapsilla oli asiaa niin, että oli vaikea välillä ottaa kaikki informaatio vastaan ja ehtiä tehdä selväksi, että olin kuullut jokaisen viestin. Asiat olivat isoja, lapset pieniä. Toivon, että he säilyttävät loistavan kykynsä ottaa kontaktia ja puhua. Toivon, että heidän elämänsä on kyllästetty hyvillä kannustavilla kuuntelijoilla.

Kunpa koirallisilla olisi aikaa antaa lasten rapsutella karvakunojaan. Se saattaa olla iso lahja lapselle. Jäin miettimään, että miten paljon terapiassa tai sosiaalityössä mahdetaan käyttää koiria kontaktin ja avoimen vuorovaikutuksen luomiseen. Usein on kiire ja lapset saattavat lämmetä hitaasti, varsinkin jos aistivat kiireen ja kärsimättömyyden synnyttämän ilmapiirin. Koirisista olisi varmasti suuresti apua.

Ei pidä unohtaa ikäihmisiäkään. Koskettaessaan koiriani (ja joskus pelkästään katsellessaan niitä ja keskustellessaan niistä) moni heistä palaa ajassa muistellen ja kertoen oman elämänsä eläimistä. Näkee heti, että kontakti koiran kanssa antaa voimaa. Puhetta alkaa tulla ja ilo pilkehtii monien silmistä. Ihania spontaaneja kohtaamisia lenkkipoluilla.

Erotessamme lasten kanssa sanoin heille ”ootte ihania”. Olkoon se pieni kannustin. Yleensä kiittelen kohtaamisten päättyessä rapsutuksista.

Mainokset

Kasvosokeudesta

Jos ollaan joskus tavattu, mutta en morjesta seuraavalla kerralla, kyse on siitä, että minulla on jonkin asteinen kasvosokeus. Puolitoista vuotta sitten tapasin Esa Saarisen koulutustilaisuudessa miehen, joka kertoi täydellisestä kasvosokeudestaan. Silloin taisin ensimmäisen kerran oivaltaa, että näissäkin asioissa on eroja. Jotkut eivät kasvosokeus.fi-sivuston mukaan tunnista edes lähiomaisiaan. Minulla se on huomattavasti lievempää, mutta kun olen juttanut useita tuttavia aiheesta, olen päätynyt siihen, että minulla se on heitä vahvempaa. Olen kyllä pitkään ollut tietoinen siitä, että monien ihmisten kasvot eivät jää minulle mieleen, mutta oletin, että muille ihmisille käy samoin.

Onhan se ollut vähän kiusallista, kun saa toiselta kuulla, että ollaan me tavattu aiemminkin useita kertoja tai joku kyselee kuulumisia etkä yhtään tiedä kenestä on kyse. Varmasti näin voi joskus käydä kenelle tahansa eli ei kyse välttämättä ole kasvosokeudesta. Alettuani miettiä asiaa oivalsin aika nopeasti, että en todellakaan muista esimerkiksi useiden niiden ihmisten kasvoja, joiden kanssa olen viimeisen parin viikon aikana jutellut.

Useimmat ihmiset pitävät siitä, että heitä tervehditään ja heidät huomataan. Harmitti, että monesti en kyennyt antamaan sitä iloa ja tunsin silloin tällöin näissä kohtaamisissa hienoista syyllisyyden ja häpeän tunnetta ennen kuin ymmärsin, mistä on kyse. Syitä siihen miksi toinen ei tervehdi toista, on tietysti monia. Minä voin voin myös olla niin omissa ajatuksissani tai näkökykyni saattaa pettää, jos olet kauempana. Lähellä olevia saatan tunnistaa äänestä.

Joku kysyi, että pelkäänkö sitä, että minua pidetään ylpeänä, jos en morjesta. Ennen olisin pelännyt. Se mitä toinen ajattelee, on hänen asiansa ja myös kertoo enemmän hänestä. Jos joku haluaa nähdä minut ylpeänä, niin kyllä hän siihen keinon keksii. Se, mitä me näemme toisessa ihmisessä, auttaa meitä tuntemaan itseämme tai sen hetkisen olotilamme, jos haluamme kuulla ja ottaa vastaan. Jos minulla esimerksiksi olisi tapana nähdä muissa ylpeyttä, ei minun sitä kannata kieltää eikä pelästyä vaan tarkastella. Jos ylpeys on arvojeni mukaan negatiivien asia, voin kysyä itseltäni, että miksi haluan nähdä hänet miinusmerkkisessä valossa vaikka hänessä on taatusti paljon plussaa.

Minusta on tosi rentouttavaa, että nykyisin osaan halutessani ja muistaessani kertoa ihmisille, että morjesta ihmeessä, kun nähdään seuraavaksi, äläkä välitä, jos minä en tee aloitetta. Saan kertoa mistä on kyse.

Ylekin on kirjoittanut aiheesta täällä.