Kahvikuppineuroosi

Hän kertoo minulle kahvikuppineuroosistaan. Sanoo ottavansa valmisruuan töihin ja syövänsä sen ylhäisessä yksinäisyydessään.

Minä kerron hänelle, miten olen kateellisena hämmästellyt siistejä tarjottimia. Sotken omani yleensä jo ottaessani ruokaa linjastolta. Myönnän ihastelleeni tasapainoisilta näyttäviä annosmääriä. Ahnehdin oman lautaseni usein liian täyteen. Hetkittäin olen pitänyt näitä siistien tarjottimien ja lautasten isäntiä ja emäntiä itseäni parempina. Toisinaan päähäni on pälkähtänyt kysymys siitä, että mitenhän ikävältä syömiseni naapurista näyttää tai ärsyttääköhän suttuinen tarjottimeni vieressäni istuvaa. Unohdin mainita uivista lautasliinoista. Sen siitä saa, kun täyttää vesilasit piripintaan.  Kysyin: ”mikä on pahinta mitä sinulle voisi tapahtua?”

Seuraavana päivänä sain häneltä viestin: ”söin ruokalassa kaiken kansan keskellä. Hyvin meni. Kiitos kannustuksesta.”

Lisää aiheesta mm.: Kahvikuppineuroosi eli sosiaalisten tilanteiden pelko

Tähtiä tuijotellessa

Makasin pimeällä metsätiellä ja tuijottelin tähtiä. Olin unohtanut, miten kaunis ja ihmeellinen näky se on. Omat pikkumurheet alkoivat naurattaa ja kaikenlaisia kysymyksiä nousi pintaan. Sinä, minä ja tämä kaikki ollaan yhtä suurta arvoitusta. Kaunista päivää ystäväni!

Kiire jää päälle

Juttelin eilen metsäpolulla mukavan pariskunnan kanssa. Kiireestäkin tuli puhetta. Mies oli perillä siitä, että kiire jää päälle. Tästä tietoisena hän oli päättänyt, että jokainen ohitus, jonka hän tekee liikenteessä, on poikkeus. Hän kertoi tekevänsä näitä poikkeuksia vain todella hyvästä syystä, kuten silloin, jos joku liikkuu tiellä erityisen hitaasti. Tällä yksinkertaisella keinolla mies oli saanut ison muutoksen aikaan.

Itse olen edelleen älyttömän kiitollinen siitä päivästä, jolloin oivalsin, että paras tapa vähentää kiirettä on lakata puhumasta siitä. Kyllä se sana joskus suusta pääsee, mutta harvoin, jos vertaan menneeseen. Parasta on, että en koe olevani kiireen vanki, ainakaan tällä hetkellä.