Teen pahaa, kaipaan siis rakkautta

Luin Louise L. Hayn kirjan You can heal your life. Kirjaa on myyty yli 35 miljoonaa kappaletta ja se on käännetty monille kielille. En tiedä, onko se saatavilla suomeksi.

Hay kertoo uskovansa siihen, että ihmiset, jotka rakastavat itseään ja ruumistaan, eivät kohtele itseään eivätkä muita pahoin. Tämä on minunkin totuuteni.

Kun kuulen puhetta siitä, että osa koulukiusaajista on sellaisia, jotka pitävät itsestään ja heillä on hyvä itsetunto, en pysty näkemystä ymmärtämään. Uskon, että pohjimmiltaan ihminen on hyvä. Kun itsensä on hyväksynyt karvoineen päivineen, ei ole mitään syytä lyödä muita, ei sanoin eikä asein.

Olen elämässäni kiusannut itseäni ja muita sekä tullut muiden kiusaamaksi. Se on jonkinlainen koukku sekin, riippuvuus. Se on raskasta elämää, sillä siinä syö itseään tiedostamattaan elävältä. Ulospääsyä ei tunnu löytyvän. Ei sitä edes halua löytää vaan jostain syystä tahtoo rangaista itseään ja tulla muiden rankaisemaksi.

Ihmeiden oppikurssissa (A Course in Miracles) sanotaan upeasti näin: jos se ei ole rakkautta, se on rakkauden kutsumista. Eikös ole hienosti sanottu? Eli se, joka kohtelee itseään tai muita huonosti, huutaa oikeastaan rakkauden perään. Kun tämän oivaltaa, näkee tuskan, jota tällainen ihminen kantaa. Jotain muuttuu totaalisesti, sillä sellaista kaveria ei tee mieli lyödä takaisin.

Me haluamme siis kaikki rakastaa ja tulla rakastetuiksi, mutta osa meistä samaan aikaan pelkää ihan perhanasti. Me pelkäämme sitä mahdollista menetystä, sitä hylätyksi tulemisen kokemusta ja tunnetta. Jotta sitä ei tarvitse kokea, me hylkäämme itse itsemme ja sitten hylkäämme muut.

Moni elää siinä tilassa pitkään, jopa niin sanottuun loppuun asti. Se on yksinäistä ja armotonta elämää. Ympärillä voi kyllä olla ihmisiä, puolisoita, lapsia, isiä, äitejä jne. Heille me annamme mallia valittajasta, eristäytyjästä, murehtijasta, tuomitsijasta, raivopäästä, itkupillistä tai mikä se meidän kiusaamismallimme onkin. Narsisteista on puhuttu paljon ja minä uskon, että myös heidän puolisonsa kuuluvat kuvaamaani porukkaan.

Oma kokemukseni on, että tästä voi päästä eteenpäin, jos niin haluaa. Se edellyttänee sitä, että ei halua tai jaksa enää elää siihen vanhaan mallin. Itse tajusin jossain vaiheessa, että olen oman ajatteluni vanki, enkä todellakaan halua antaa tällaista mallia enää itselleni enkä läheisilleni. Luojan kiitos tunnistin päässäni meuhkaavan soimaajan.

Huolimatta siitä, mitä kaikkea on tullut sanottua ja tehtyä, minulla on aina ollut jokin syvempi tieto siitä, että oikeasti olen hyvä. Aina välillä kadotin sen tunteen, mutta onneksi silloin tällöin se muistutti itsestään. Se varmaan auttoi minua uskomaan, että tästä voi oikeasti parantua.

Tätä työtä saa takuulla tehdä koko elämänsä, ellei useammankin. Mutta matkan teko on hienoa. Tärkeitä matkakumppaneita ovat kiitollisuus, anteeksianto, hyväksyntä ja irtipäästäminen. Olen matkalla pelosta rakkauteen. Vapauteen.

Louise L. Haysta vielä ja yksi hyvä vinkki

Hay kirjoitti You can heal your life -kirjan runsaat 25 vuotta sitten, mutta se on edelleen hyvää luettavaa. Hay on omassa elämässään kokenut paljon, myös kovia, ja hän on auttanut miljoonia ihmisiä. Tällä upealla yli 80-vuotiaalla naisella on meille paljon annettavaa. Hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja, saatavilla on myös cd:itä ja dvd:itä. Suosittelen tutustumaan myös Hayn perustaman kustantamon nettiradioon Siellä voi kuunnella useita kustantamon kirjailijoita, englannin kielellä tosin.

Kuka ei pelkää huumeriippuvaista?

Katsoin kakkoselta Silminnäkijä-ohjelman, joka liittyi huumeisiin. Siinä tuli esille, että ihmiset eivät yleisesti koe huumeriippuvuutta sairautena. Myös suhtautuminen huumevieroitusta haluaviin on aivan erilaista kuin monista muista riippuvuuksista eroon pyrkiviin.

Uskon, että kyse on pelosta. Ei minua pelota tupakoiva, peliriippuvainen tai lihava, mutta narkkari kyllä. Narkkari on minulle suunnilleen kuka tahansa, jonka arvelen käyttävän tai käyttäneen huumeita. Minä en tunne huumeita, enkä käyttäjiä. Jos tunnenkin, he ovat edelleen kaapissa. En ihmettele, jos huumeidenkäyttäjä-äidit pysyvätkin siellä, jos ulostulon hinta voi olla lasten huostaanotto. Helppoa ei ole työelämässäkään olevalle, jos hoitoon hakeutumisesta eli asian paljastumisesta saattaa seurata potkut.

Ainoa kosketukseni huumeisiin ja niiden käyttäjiin on media ja se huumevalistus, jota varsinkin nuorempana sain. Ehkä voimakkaimpana mieleeni on jäänyt käyttäjien arvaamattomuus ja sekopäisyys. Mielikuvissani he ovat kaikki samanlaisia. Ymmärsin, että noin käyttäytyviä paholaisia on syytä vältellä kaikin keinoin.

Viina voi tehdä fiksusta ja filmaattisesta kaverista hullun. Varmaan kaikkien tilastojen mukaan minun kannattaisi pelätä juuri känniläisiä, jollaisiksi tyttäreni viinapäissään olevia pikkuisena kutsui. Mutta ei, niihin minä olen tottunut ja alkoholin kanssa itsekin lätrännyt. Olen suorastaan hakeutunut humalaan ja ryyppyjuhliin useammankin kerran. Tutussa seurassa tietty, paitsi että eikös tilastojen mukaan juuri se seura ole pahin? Nykyisin otan alkoholia hyvin harvoin. On mielenkiintoista huomata, että se häiritsee joitakin ihmisiä aika lailla, jopa ihan ventovieraita ravintolassa.

Minun lapsuudessani 60–70-luvuilla sisällä tupakointi oli normaalia. Viikonloppuisin äijät istuivat savupilvessä, pelasivat korttia ja vetivät kirkasta viinaa. Lopputulema oli useimmiten vähintäänkin kunnon känni. Me lapset pyörimme jaloissa. Siihen kai tottui jollain tavalla, vaikka ei se aina kivaa ollut. Mutta kun nyt kohtaan känniläisen, sellaisen laitapuolen kulkijankin, näen ihmisen. Siitä olen kiitollinen.

Onneksi en työskentele huumeiden käyttäjien enkä edes terveydenhuollon parissa. Mutta vähän pahaa pelkään, että samoja pelkoja ja ennakkoluuloja on sielläkin. Entä sitten muut huumevieroitusta haluavien lähimmäiset; sukulaiset ja ystävät sekä ne kuuluisat päättäjät? Rohkeutta ja hyviä valintoja toivon meille.

Miten yksin huumeriippuvainen mahtaakaan olla? Kait minun on helppo sanoa, mutta sanon kuitenkin, pelolla ei maailmaa paranneta, rakkaudella kyllä. Kun joku haluaa eroon riippuvuudesta, mistä tahansa sellaisesta, se on juhlan arvoinen asia. Onnittelut!

Rojua vai rauhaa?

Olen muuttanut useita kertoja elämäni aikana. Varsinkin muutot isommasta pienempään asuntoon ovat olleet hetkiä, jolloin olen luopunut paljosta tavarasta. Silti roinaa on edelleen aivan liikaa.

Kuulin taannoin, että 80 prosenttia amerikkalaisista ei saa autoa talliin, koska se on täynnä muuta tavaraa. Arvelen, että samaan suuntaan olemme menossa mekin. Mitä ihmeen hamstereita me olemme? Ja miksi?

Silloin tällöin saan siivousvimman ja päätän heittää pois kaiken turhan. Otan käteeni nipun vuosia vanhoja joulukortteja ja poisheiton sijaan alankin selailla ja valikoida niitä. Päätän säästää ne, joilla on suurempi tunnearvo. Lopulta vain muutama kortti lähtee ja aikaa kuluu.

Monesti olen päättänyt vaatteita läpi käydessäni, että pistän pieneksi jääneiden vaatteiden lisäksi pois kaiken, jota en ole käyttänyt viimeiseen kolmeen vuoteen. Lopulta olen luopunut vain rikkinäisistä ja huonokuntoisista vaatteista.

Minulle on siis mennyt pupu housuun! Olen uskonut ajatustani, että saatan vielä joskus tarvita tätä. Onpa mielessäni voinut käydä sekin, että niin paljon tähän laitoin rahaa, että ei siitä voi luopua. Ja joskus olen ajatellut myös, että jospa minulla ei tulevaisuudessa ole varaa hankkia vaatteita, niin eivätköhän nämä silloin kelpaa. Ja varmasti tämä tulee vielä muotiinkin.

Edellinen kertoo aika paljon minusta vai mitä? Se kertoo luottamuksestani itseeni ja elämään. Se paljastaa pelkoni. Ja niitähän minä vain saan tällä pelillä lisää. Nyt se on loppu. Alan tajuta miten paljon energiaa roina vie.

Jos en ole paitaa kolmeen vuoteen käyttänyt, pärjään varmasti jatkossakin ilman. Sen sijaan saan uutta tilaa. Alkaa henkikin kulkea paremmin. Vaatteet joista olen maksanut ja joita en käytä eivät myöskään paranna tunnelmaani. Pois vaan. Ja jos nyt sitten isommasta määrästä vaatteita paria kaipaisin joskus, niin kyllä kokonaisuus jää voiton puolelle. Ja aivan varmaa on, että saan vaatteita jatkossakin, jos niitä tarvitsen.

Jos luopuminen ja uusi tila tuovat energiaa, sitä saa myös ajatuksesta, että nämä vaatteet tuovat iloa ja lämpöä monien ihmisten elämään. Oikeastaan sitä käyttämättömät vaatteet huutavatkin. Ottakaa käyttöön. Ei ole olennaista kuka niitä käyttää. Rasite muuttuu riemuksi.

On hienoa nähdä kirpputorilla, miten joku ilahtuu tekemästään löydöstä. Ja jokainen joka on joskus antanut vaatteita hyväntekeväisyyteen, tietää miten se laajentaa sydäntä. Koska haluan jatkossa elää yhä enemmän rakkaudesta, minun on tehtävä yhä vähemmän päätöksiä pelosta.

Kierrän huushollia huone kerrallaan. Katson jokaista tavaraa ja kysyn itseltäni, tuoko tämä maljakko minulle energiaa vai viekö. Suosittelen samaa muillekin.

Tämä ikä on hyvä ikä

Minä olen niitä ihmisiä, joka on aina kokenut olevansa joko liian nuori tai vanha tekemään jotain. Parikymppisenä mietin käydessäni visiitillä Ruotsissa, miksi en muuttanut tänne nuorena. Nelikymppisenä arvelin olevani liian vanha lähes joka asiaan.

Huvittuneena panemme merkille, miten lapset kertovat siitä, mitä he pienenä tekivät tai sanoivat. Olen kuullut moisen kommentin monen alle 10-vuotiaan suusta. Eräs pieni kolmivuotias ystäväni hermostuu välittömästi, jos vahingossa mainitsen hänestä puhuessani sanan pieni.

Huolestuneena mietin muiden ohella, mikä siinä on, kun pikkutyttöjen pitää näyttää aikuisilta; ja nuket heitetään nurkkaan ja meikit otetaan esille yhä varhemmin. Aika monesti me kohdistamme katseemme mainontaan ja syytä onkin. Suurempi syy löytyy kuitenkin paljon lähempää.

Istuin taannoin lääkäriasemalla odottamassa vuoroani, kun näin erään äidin istuttavan puolivuotiasta prinsessaansa tuoliin. Äiti huudahteli innoissaan, voi kun Anni on iso tyttö, kyllä Anni on iso tyttö.

Kuinka usein lapsi saakaan haltioituneita ja iloisia kommentteja siitä, miten iso hän jo on tai miten paljon hän on kasvanut? Miten lapsemme voisivat olla ymmärtämättä tätä viestiä niin, että mitä isompi sen parempi. Kuka ei haluaisi lisää huomiota ja hyvää? Kuka ei haluaisi miellyttää? Ainakin pienenä.

Alkaa olla aika selvää, että juuri me luomme kasvun kiireen. Emme tietenkään tarkoituksella, me teemme niin kuin aina on tehty. Kuinka monta kertaa olemmekaan aikoinaan itse kuulleet nuo kommentit. Poloiset lapsemme vaan eivät ymmärrä, että toistelemme vanhoja kaavoja, ettemme mieti mitä sanomme, emmekä tarkoita mitä viestimme. Eivätkä he siitä kyllä välittäisikään. Heille on tärkeintä loistaa ja olla keskipisteenä. He ovat hoksanneet mitä me arvostamme ja mihin katseemme kiinnitämme.

Muutama päivä tämän oivalluksen jälkeen tapaan yllättäen pari tuttua tyttöä. Katson lapsia ja huudahdan innoissani, kylläpäs te olette jo isoja tyttöjä!

Väliäkö sillä mitä muut ajattelee

Tapasin eilen kadulla pulloja kärräävän kaverin. Fillari oli niin täynnä pusseja ja pulloja, että liikkuminen oli hankalaa. Sanoin jotain ystävällistä ja vaihdoimmekin sitten muutaman sanan. Toivottelin lopuksi hyvää ystävänpäivää, hän kiitteli ja me erkanimme toisistamme.

Että tuli hyvä olo! Siinä kävi niin selväksi, että toisiamme varten me täällä ollaan. Tulisipa otettua vastaavia spontaaneja kontakteja useammin.

Mitä tulee pullojen keräämiseen, kokeilin sitä muutama vuosi sitten Tampereella Näsipuistossa. Ei muuten ollut helppoa. Ja minä keräsin parina kauniina kesäpäivänä, kun taas juuri tapaamani kaveri oli liikenteessä muutaman asteen pakkasessa. Ja minun ei ollut pakko kerätä, vaan kyse oli tosiaan kokeilusta. Vaikea duuni oli siksi, että minua hävetti. Hävetti ja nolotti mielettömästi.

Hyvä puoli hommassa oli se, että sain nähdä, miten riippuvainen olen muiden mielipiteistä. Pullojen kerääminen olisi ollut mukavaa puuhaa, jos muita ihmisiä ei olisi ollut riesana. Enhän minä edes tuntenut heitä, mutta silti päässä pyöri, että mitähän noi ajattelee. Auta armias, jos joku tuttu olisi osunut paikalle.

Mulla on kaikenlaisia uskomuksia ja isosta osasta en taida olla laisinkaan tietoinen. Kait ajattelen, että pullonkerääjä on ressukka/luuseri, joka ei ole osannut hoitaa raha-asioitaan ja tuskin se kovin älykäskään voi olla. Ei tuo tietenkään välttämättä ole ollenkaan totta ja jos olisikin, niin mitä sitten? Ajattelenko kaiken huipuksi, että ihmisarvo tulee jonkun tietyn alitajuisesti määrittelemäni pärjäämistason mukaan? Ehkä ajattelen, että muut voivat muka olla mitä vaan, mutta minä en voi samaistua saati tulla samaistetuksi noihin ”heikkouksiin”. Tosiasia kuitenkin on, että mulla on paljon yhteistä jokaisen pullonkerääjän kanssa.

Ihmisten kohtaaminen on minulle jännä juttu, toisaalta haluan sitä kovasti ja toisaalta pelkään samaan aikaan huikeasti. Jopa Facebook on hyvä esimerkki. Olen ollut siellä jo vuodesta 2007, mutta vasta viime päivinä sain rohkeuden kutsua kavereita.

Hyvä jos te,  joiden on helppo tutustua ja ystävystyä tiedätte, että me etäisiltä ja jopa ylpeiltäkin vaikuttavat ihmiset olemme loppujen lopuksi vain peloissamme, epävarmoja itsestämme. Emmekä useinkaan tiedosta sitä edes itse.

Ja meikäläiset, me voimme tehdä uusia valintoja, jos asian tiedostamme ja sitä riittävästi haluamme.

Avuksi työnhakijoille ja myyntityötä pelkääville

Sain tänään hyvän yksinkertaisen vinkin, joka sopii loistavasti kaikille työnhakijoille, myös kesätyöpaikkaa kalastaville. Tämä on oiva työkalu myös muille, jotka kauppaavat mitä tahansa; tuotteita tai ideoita.

Ota paperiarkki ja kirjoita siihen 99 ei-sanaa ja niiden perään yksi kyllä-sana.

Kun saat kielteisen vastauksen, vedä ei-sana yli. Jos jonain päivänä saat 10 hylkäystä, olet saanut hyvän saaliin ja olet yhä lähempänä tavoitettasi.

Aion todellakin testata tätä itse, sillä olen toiminut aiemmin ihan toisin päin. Olen pitänyt jokaista ei-vastausta suurena epäonnistumisena ja olen ottanut asian hyvin henkilökohtaisesti. Tämä ”epäonnistuminen” on täyttänyt mieleni ja vienyt voimani. Sen seurauksena olen alkanut vältellä tilanteita, joissa minulle saatetaan sanoa ei. Arvaat varmasti miten kauppa on käynyt =)

Ei muuta kuin ei-sanoja kirjoittelemaan.

Ihmeellinen elämä

Päätin sitten minäkin alkaa kirjoittaa blogia. Meitähän riittää. Katsotaan mihin tämä johtaa.

Aion kirjoittaa asioista, jotka minua innostavat. Ja minuahan kiinnostavat ennen kaikkea ihmiset. Henkiset asiat ja kasvu.Toivon, että minulla on näkökulmia, joista on iloa sinullekin.

Tervetuloa mukaan!