Pyydän apuasi

Luetko blogiani? Oletko joskus osallistunut järjestämiini tilaisuuksiin, yksilölliseen ohjaukseen tai valmennukseen? Kerään nyt palautetta ja haluaisin kuulla näkemyksesi. Voit kertoa vapaasti mitä mieleesi tulee, lyhyesti tai pitkästi. Jos haluat vinkkejä, niin olen erityisen kiinnostunut kuulemaan, uskotko hyötyneesi jostain tarjoamastani palvelusta (blogi mukaan lukien). Olisi mielenkiintoista kuulla, minkälaista hyötyä koet saaneesi ja tulivatko hyödyt heti vai viiveellä. Voit kirjoittaa tunnelmista, merkityksistä, muutoksista jne. Upeaa olisi myös kuulla, mitkä asiat ovat sinusta minun vahvuuksiani.

Olen saanut terveystieteiden maisterinopinnot kasaan, joten on aika suunnitella tulevaa. Olisi hienoa ottaa palautteesi huomioon sitä tehdessä. Ajattelin koostaa saamistani viesteistä myös kokonaisuuden, jonka laitan blogiini omalle sivulleen näytille ja jota käyttäisin ehkä muutoinkin oman osaamiseni markkinoinnissa.

Jos käsittelen tekstiä, esimerkiksi lyhennän sitä, laitan sen sinulle kommentoivaksi ennen mahdollista julkaisua. Voin aivan hyvin julkaista tekstin nimimerkillä, jos niin haluat. Voit antaa myös ns. negatiivista palautetta, jonka avulla saan kehittää toimintaani. Mikäli olet jo joskus aiemmin antanut minulle palautetta, toivon, että viitsisit tehdä niin uudelleen.

Jos et halua kirjoittaa täällä blogissa, voit laittaa minulle sähköpostia osoitteeseen lenita.lehtonen@gmail.com. Myös Facebookin julkinen ja yksityinen puoli ovat käytettävissä. Kiitos oikein paljon ❤

Ihastelen syksyn kauneutta ja suunnittelen tulevaa.

Metsän sylissä

Siellä se metsä kutsuu. Se on ollut taikapaikkani lapsesta asti ja on edelleen, vaikka kotiseutu on vaihtunut moneen otteeseen. Laskeudun Laajavuoren huipulta reppuselässä neljän koiran kanssa.

Viikonloppu meni metsässä. Poimin puolukoita ja suppilovahveroita. Nautimme olostamme suunnattomasti. Taco sai olla koko ajan auki, sitä kun eivät metsäneläimet kiinnosta. Vivi, Hupsu ja Simba pääsivät vuorotellen juoksentelemaan. Siten ne on helpompi pitää lähellä.

Metsässä liikkuminen on minulle terapiaa. Ajantaju katoaa. Ei haitannut edes se, että lauantaina sade kasteli ja tunsin, miten vesi juoksi pitkin selkää. Liikkuminen jo sinällään tekee keholle ja mielelle hyvää. Minulle rakkaita ovat myös metsän rauha ja äänet. Siinä kokonaisuudessa on taikaa. Tunnen olevani kotona ja turvassa. Metsä ottaa minut syliinsä sellaisena kuin olen. Se on henkireikä monille meistä, mutta osalle metsä on vieras ja ehkä pelottavakin. Toivon, että jokaisella on jossain lähellä omat taikapaikkansa.

Pääsy kotiin lämpimään ja syömään taitaa kiinnostaa Tacoa enemmän kuin auringonlasku.

Saamme poimia suppilovahveroita ehkä jopa lumentuloon asti. Ihania herkkuja luvassa. Puolukoitakin tuli muutama litra.

Aurinkoinen raakapuuro

Huikea lahja keholle ja mielelle.

Avasin aamun jälleen raakapuurolla. Pistin sen lasiin, joten muistutti smoothieta, mutta oli sen verran paksua, että lusikalla söin. Nesteeksi laitoin ensi kertaa veden sijaan tilkan mantelimaitoa. Se tunne, kun palvelee itseään näin upeasti, on aivan mahtava. Ei siis ihme, että kyse on terveyspommista.

Nyt eletään upeaa marja-aikaa. On todella hienoa, että olemme keksineet raakapuurot ja smoothiet. Mieleni ei enää tee keitettyjä ja sokeroituja marjapuuroja. Raakapuuro siemenineen on aivan yliveto ja gluteenitonkin. Jokainen voi kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ja löytää suosikkinsa. Myös raakapuuron nopea ja helppo valmistus on suuri etu. Ei tarvitse kuin laittaa ainekset tehosekoittimeen hetkeksi ja nauttia ruoka.

Mantelimaidon kunniaksi lisäsin tänne kuvia Andalusian Granadan Alpujarrasta. Otin ne kolme vuotta sitten, jolloin vietin viikon vuorilla kahden ystävän ja Vivin kanssa.

Resepti:
1 pieni banaani
n. 1 – 1,5 dl pakastettuja mustikoita ja pulukoita
0,75 – 1 dl liotettuja siemeniä:
Kurpitsansiemeniä
Auringonkukansiemeniä
Hampunsiemeniä
Pieni pala inkivääriä
Kaksi sellerin vartta
Pala kurkkua
Tilkka mantelimaitoa
Päälle:
Muutama mustikka ja puolukka sekä seesaminsiemeniä

Puuro ei sisällä lisättyä sokeria. Jos haluat makeutusta, kokeile taatelia. Jos se ei riitä, ehkä hunajaa?

Manteleita Granadan Alpujarrassa.

En tiedä, miten se manteli tuolta saadaan ulos. Yritin kivellä, ei onnistunut.

Mantelimaitoa, johon ei ole lisätty sokeria.

Lisään tähän loppuun vielä kiitoksen aiheita. Kiitos siitä, että saan syödä näin upeita herkkuja. Kiitos tunteista, jotka hyvän syöminen herätti. Kiitos kauniista muistoista, mielikuvista ja valokuvista.

Stressaantunut kiusaaja

Veljekset Simba ja Hupsu.

Olen marjassa viiden koiran kanssa ja kolme niistä juoksee vapaana. Koirien riemua on ilo katsella. Kohta marjoista täydet mustikanvarvut vievät huomioni. Poimin marjoja hurmioituneena, kunnes ilo vaihtuu hetkessä huoleksi havaitessani, että kaksi koiraani on hävinnyt omille teilleen.

Koiria huudellessa huoli kasvaa. Aikaa kuluu. Lisääntyvä pelko alkaa työntyä ulos äksyilynä. Kiroan karanneita koiriani ja huomaan purkavani kiukkua niihin kolmeen rakkaaseen elävään ystävääni, joka ovat kiltisti lähelläni. Komennan koiria kovalla äänellä, vedän hihnasta tylysti ja niin, että ne eivät kykene ennakoimaan toiveitani. Käytän väärin valtaa, joka minulla on. Hylkäsin rakkaat ystäväni pelottavan nopeasti. Mihin katosi kaikki hyvä ja rakkaus? Puitteetkin olivat täydelliset: suomalainen metsä, kävely, aurinko ja aikaa.

Tässä on tyypillinen kiusaamisen malli (en väitä että ainoa). Mitä tapahtui? Etsin lapsena äitini kyydissä irti päässyttä koiraa pikateiden ojanpientareilta. Kun koira katoaa näköpiiristä, tuon kokemuksen mielikuvat ja tunteet tulevat mieleeni välittömästi. Mielikuvat auton alle jääneestä koirasta ja luopumisen tuska iskevät ja lujaa. Pyrin rauhoittamaan mieltäni hengittämällä syvään ja ohjaamalla mielikuviani toiseen suuntaan. Mahdoinko unohtaa tehdä niin tällä kertaa? Yhtään ei ainakaan auttanut se, että syyttelin itseäni siitä, että olin päästänyt koirat irti. Ikävintä oli mielestäni se, että olin tehnyt saman virheen aiemminkin. Enkö koskaan opi ihmettelin tuomitsevasti. En kai kestänyt näin suurta mieleni luomaa tuskaa, joten pistin pahan kiertämään. Mehän olemme yhtä, joten totta kai paha kiertää, mutta onneksi niin tekee hyväkin. Siksi oman itsen hoitaminen on myös muiden auttamista.

Stressaavassa tilanteessa stressihormonit kaappaavat kehon. Se synnyttää ihmiselle ominaisen taistele tai pakene -reaktion, joka on todellisen vaaran uhatessa selviytymiskeino. Nykyisin reaktio syntyy usein turhaan ja pysyy päällä liian pitkään. Olemme sodassa ja käytämme erilaisia itsellemme ominaisia sodankäynnin taktiikoita. Hyökkäämme fyysisesti tai verbaalisesti, halveksimme, arvostelemme tai vetäydymme. On tietenkin hämmentävää ja raskasta löytää itsensä toimimasta näin lähimmäisiä kohtaan ja varsinkin, jos kyse on kierteestä.

En muista, milloin olisin käyttäytynyt noin ikävästi koiriani kohtaan. Ne näyttävät kuitenkin unohtaneen koko episodin ja karkulaisetkin palasivat hengästyneen onnellisina reissultaan. Minä tiedän kenties entistä selvemmin, miten tärkeää on tutustua omiin pelkoihin ja hoitaa stressiä aiheuttavia tekijöitä.

Stressiä voi hoitaa monin tavoin. Tukiessani kiitollisuutta harjoittaneiden kokemuksia kävi ilmi, että kiitollisuusharjoitusten, kuten kiitollisuuspäiväkirjan kirjoittamisen, koettiin vähentävän stressiä. Miia Huitti opettaa puolestaan käyttämään Alex Loydin kehittämää Paranemisen avain -itsehoitomenetelmää, jonka avulla Huitti ja tuhannet muut ihmiset ovat muuttaneet elämänsä. Moni meistä saa Huitin muutostarinasta paljon voimaa ja suosittelen erityisesti lapsiperheiden vanhempia tutustumaan hänen tarinaansa.

Koko sakki. Pienin on muuten tyttäreni ja isoimmalle etsin kotia. Tammy tuli kesäkuussa Espanjasta Suomeen. Olen tosin kovin kiintynyt siihen.

Ihana Hupsu. Siitä alkaa olla muuten nyt kolme vuotta, kun tämä ihmisten hylkäämä upea Hupsutin sekä velipoikansa tulivat Espanjasta.

Naisten saunassa

Rakastan tätä maata,
sen rauhaa ja hiljaisuutta.
Lämmitän luitani lauteilla,
juttelen kaverin kanssa.
Joku alkaa puhutella.
Kertoo, ettei kuule ajatuksiaan,
koska puhun liian kovaa.
Sellaisina hetkinä
toivon olevani Espanjassa.

Tapellaanko?

Nainen tulee polulla koiransa kanssa vastaan. Vedän koirieni hihnat lähemmäksi itseäni, sillä koirat saattavat muutoin pyrkiä innoissaan vastaantulijan lähelle. ”Tulkaa vaan”, sanon. Juuri kun nainen on ohittamassa minua, yksi koiristani haukahtaa – kerran. (Välillä ne innostuvat rähjäämään hihnassa, onneksi eivät tällä kertaa).

Vivi siis haukahtaa kerran ja naisen koira alkaa vastata. Nainen on minusta nyt metrin päässä ja toteaa kuuluvalla äänellä: vaikka toinen haukku, sinä et vastaa.” Hän pitää pienen tauon ja jatkaa: ”sinä et ole yhtä tyhmä.”

Tällaiset tilanteet ovat minulle vaikeita. Tekee niin mieli antaa tulla ja nopeasti. Mielessäni on saman tien vaikka kuinka monta ”hyvää” vastausta. Onneksi olin hiljaa.

Mauno Koiviston kerrotaan sanoneen, että ei kannata provosoitua, kun provosoidaan. Se on viisaasti sanottu. Kannan sitä mielessäni. Kun toinen kutsuu sotaan, ei siihen kannata lähteä mukaan. Osallistuminen tuo hetken lohdun. Myöhemmin minua harmittaisi. Kokemusta on ja paljon.

Miksi lyödä lyötyä? Eihän kukaan meistä puhu noin hyvin voidessaan. Kyllä minä kykenen naisen toimintaan samaistumaan. (Nainen on heittänyt suorempiakin kommentteja) Kun voimme huonosti, olemme ikävää seuraa. Minun on helppo olla ikävä ihminen. Saan pitää itsestäni huolta ollakseni aidosti hyvä itselleni ja muille. Lyötyä tulee lyödyksi, jos on tarve purkaa omaa huonoa oloa.

Sotaan kutsuja satelee joka suunnasta. Kannattaa muistaa, että puolustautuminen on yksi sodankäynnin taktiikka. Kun on voimia ja halua nähdä toisen tuska, ei ole tarvetta osallistua. Tuskan taustalla on usein yksinäisyys, joka ei tarkoita välttämättä sitä, että ei olisi ihmisiä ympärillä. Myötätunnolle on tilausta, säälille ei.

Miksi lyöty haluaa tulla lyödyksi? Tiedämme, että lapset saattavat tehdä pahaa tai tekeytyä sairaiksi saadakseen huomiota. Ne ovat selviytymiskeinoja. Me tarvitsemme huomiota ja kosketusta. Ja hätä todellakin keksii keinot. Moni meistä on näiden vanhojen keinojen vanki. Ne pitävät meidät kiinni tuskassa ja yksinäisyydessä.

Haluamme tulla huomatuiksi, kunnioitetuiksi ja hyväksytyiksi. Miten uskaltaa asettua haavoittuvaksi ja pyytää toiselta aikaa, kuulluksi tulemista tai kosketusta? Koirani Hupsu tekee sen loistavasti. Tökkii tassulla ystävällisesti mutta määrätietoisesti tuijottaen vastapuolta suoraan silmiin.

Hupsu kerää rapsutuksia jopa lenkkipolun varrelta. Jos alat juttusille kanssamme, saattaa Hupsu läpsäistä sinua tassulla pyytäen kosketusta.

Vivin ja kaikkien koirien viestintä on erilaista kuin meidän ihmisten. Molemmat aiheuttavat meille ihmisille joskus turhia ongelmia.

Pelosta ja rakkaudesta

Tulit tiellä vastaan
tunnistit ja tokaisit
”En ehdi jutella,
nyt on kiire.”
Selittelit kiireesi syitä,
morjestaa et ehtinyt.

Se oli eilen.
Vieläkin puistattaa pelko,
jota kannoit mukana.

Ei ole mitään pelättävää,
olisin tahtonut sanoa,
mutta ei kai toisen pelkoa
sovi näkyväksi tehdä.
Ärsytys alkoi kihistä,
pelko levitellä siipiä:
”No mene siitä,
sama se mulle.”

Nyt päivän päästä,
lähetän rakkautta sulle.

Joko kelpaan?

En ole nähnyt heitä vuoteen.
Joko nyt kelpaan
kuuden uuden lisäkiloni kanssa?
Ensimmäinen tulee ovella vastaan.
”Onpa sulla tummat hiukset”
huudahtaa ja jatkaa
”näytit aiemmin paremmalta.”

Murheista

Mitä minä sinusta,
murheesta?
Rakkauden vaatteissa
juhlit yötä päivää.
Äiti esitteli,
isä kutsui sisään.
Sama se,
nyt mulle riittää.

Rauhaa rakentamassa

Mustikoita puhdistaessa,
tässä istuskellessa,
marjoja ihastellen
ja välillä napostellen,
teen rauhaa itseni kanssa.
Mikä voisi olla tärkeämpää?