Minulla ja Jari Sarasvuolla on paljon yhteistä

Raha ei todellakaan näytä tuovan onnea. Satuitko katsomaan Arto Nybergin ohjelmaa, jossa Jari Sarasvuo oli vieraana?

Sarasvuon kommentti siitä, että suomalaiset eivät osaa tuntea iloa, paitsi vahingoniloa, oli paljastava.

Kyseessä on Sarasvuon kohdalla varmasti vain ohimenevä vaihe, mutta sitä on silti herkullista maistella. Sitä paitsi, noin voimakkaat ”vaiheet” ovat kyllä todella rankkoja ihmiselle.

Sarasvuon upea kollega Michael Neill on sitä mieltä, että onni ja ilo ovat meissä ihan niin kuin nenä ja pää. Me emme vaan salli itsemme nauttia niistä. Se näkyi myös Sarasvuossa. Ja jos me emme ole onnellisia, emme halua muidenkaan olevan. Vai mistä kumpuaa ajatus ja tarve heittää kommentti, että suomalaiset eivät osaa tuntea iloa, paitsi vahingoniloa?

Konsultti Sarasvuo tuskin haluaa levittää meikäläisille uskomusta suomalaisten huonommuudesta muihin nähden. Viisaillakin miehillä saattaa olla tarve pistää muutkin kyykkyyn, jos kokee olevansa siellä itse. Meidän siis todella kannattaa vaalia hyvää oloamme, ihan jokaisen.

Kommentti paljasti mielestäni voimakkaan hyväksytyksi tulemisen tarpeen. Samoin kuin sen, että Sarasvuo on todella samaistunut tekemiseensä, ikään kuin hänen arvonsa tulisi lähinnä tekemisen tai siis onnistumisten kautta. Ja onnistuminen tarkoittaa tässä sitä, että asiat menevät omien odotusten mukaan. Ihan kuin itsestäni kirjoittaisin. Voitko sinä löytää itsesi tai itseäsi tästä?

Byron Katie sanoo: Jos minulla olisi rukous, se olisi tämä: Jumala säästä minut rakkauden, hyväksynnän ja arvonannon himolta.

Me näemme sen mitä haluamme ja me kerromme niitä tarinoita, joita haluamme; sinä, Sarasvuo ja minä. Vahingoniloisille toivon voimaa ja intoa tarttua tunteeseen ja tarkastella itseään. Ja ihan kaikille, myös Jarille, toivon uskoa ja luottamusta itseemme – huolimatta siitä mitä meissä, meille ja ympärillämme tapahtuu.

Teen pahaa, kaipaan siis rakkautta

Luin Louise L. Hayn kirjan You can heal your life. Kirjaa on myyty yli 35 miljoonaa kappaletta ja se on käännetty monille kielille. En tiedä, onko se saatavilla suomeksi.

Hay kertoo uskovansa siihen, että ihmiset, jotka rakastavat itseään ja ruumistaan, eivät kohtele itseään eivätkä muita pahoin. Tämä on minunkin totuuteni.

Kun kuulen puhetta siitä, että osa koulukiusaajista on sellaisia, jotka pitävät itsestään ja heillä on hyvä itsetunto, en pysty näkemystä ymmärtämään. Uskon, että pohjimmiltaan ihminen on hyvä. Kun itsensä on hyväksynyt karvoineen päivineen, ei ole mitään syytä lyödä muita, ei sanoin eikä asein.

Olen elämässäni kiusannut itseäni ja muita sekä tullut muiden kiusaamaksi. Se on jonkinlainen koukku sekin, riippuvuus. Se on raskasta elämää, sillä siinä syö itseään tiedostamattaan elävältä. Ulospääsyä ei tunnu löytyvän. Ei sitä edes halua löytää vaan jostain syystä tahtoo rangaista itseään ja tulla muiden rankaisemaksi.

Ihmeiden oppikurssissa (A Course in Miracles) sanotaan upeasti näin: jos se ei ole rakkautta, se on rakkauden kutsumista. Eikös ole hienosti sanottu? Eli se, joka kohtelee itseään tai muita huonosti, huutaa oikeastaan rakkauden perään. Kun tämän oivaltaa, näkee tuskan, jota tällainen ihminen kantaa. Jotain muuttuu totaalisesti, sillä sellaista kaveria ei tee mieli lyödä takaisin.

Me haluamme siis kaikki rakastaa ja tulla rakastetuiksi, mutta osa meistä samaan aikaan pelkää ihan perhanasti. Me pelkäämme sitä mahdollista menetystä, sitä hylätyksi tulemisen kokemusta ja tunnetta. Jotta sitä ei tarvitse kokea, me hylkäämme itse itsemme ja sitten hylkäämme muut.

Moni elää siinä tilassa pitkään, jopa niin sanottuun loppuun asti. Se on yksinäistä ja armotonta elämää. Ympärillä voi kyllä olla ihmisiä, puolisoita, lapsia, isiä, äitejä jne. Heille me annamme mallia valittajasta, eristäytyjästä, murehtijasta, tuomitsijasta, raivopäästä, itkupillistä tai mikä se meidän kiusaamismallimme onkin. Narsisteista on puhuttu paljon ja minä uskon, että myös heidän puolisonsa kuuluvat kuvaamaani porukkaan.

Oma kokemukseni on, että tästä voi päästä eteenpäin, jos niin haluaa. Se edellyttänee sitä, että ei halua tai jaksa enää elää siihen vanhaan mallin. Itse tajusin jossain vaiheessa, että olen oman ajatteluni vanki, enkä todellakaan halua antaa tällaista mallia enää itselleni enkä läheisilleni. Luojan kiitos tunnistin päässäni meuhkaavan soimaajan.

Huolimatta siitä, mitä kaikkea on tullut sanottua ja tehtyä, minulla on aina ollut jokin syvempi tieto siitä, että oikeasti olen hyvä. Aina välillä kadotin sen tunteen, mutta onneksi silloin tällöin se muistutti itsestään. Se varmaan auttoi minua uskomaan, että tästä voi oikeasti parantua.

Tätä työtä saa takuulla tehdä koko elämänsä, ellei useammankin. Mutta matkan teko on hienoa. Tärkeitä matkakumppaneita ovat kiitollisuus, anteeksianto, hyväksyntä ja irtipäästäminen. Olen matkalla pelosta rakkauteen. Vapauteen.

Louise L. Haysta vielä ja yksi hyvä vinkki

Hay kirjoitti You can heal your life -kirjan runsaat 25 vuotta sitten, mutta se on edelleen hyvää luettavaa. Hay on omassa elämässään kokenut paljon, myös kovia, ja hän on auttanut miljoonia ihmisiä. Tällä upealla yli 80-vuotiaalla naisella on meille paljon annettavaa. Hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja, saatavilla on myös cd:itä ja dvd:itä. Suosittelen tutustumaan myös Hayn perustaman kustantamon nettiradioon Siellä voi kuunnella useita kustantamon kirjailijoita, englannin kielellä tosin.

Kuka ei pelkää huumeriippuvaista?

Katsoin kakkoselta Silminnäkijä-ohjelman, joka liittyi huumeisiin. Siinä tuli esille, että ihmiset eivät yleisesti koe huumeriippuvuutta sairautena. Myös suhtautuminen huumevieroitusta haluaviin on aivan erilaista kuin monista muista riippuvuuksista eroon pyrkiviin.

Uskon, että kyse on pelosta. Ei minua pelota tupakoiva, peliriippuvainen tai lihava, mutta narkkari kyllä. Narkkari on minulle suunnilleen kuka tahansa, jonka arvelen käyttävän tai käyttäneen huumeita. Minä en tunne huumeita, enkä käyttäjiä. Jos tunnenkin, he ovat edelleen kaapissa. En ihmettele, jos huumeidenkäyttäjä-äidit pysyvätkin siellä, jos ulostulon hinta voi olla lasten huostaanotto. Helppoa ei ole työelämässäkään olevalle, jos hoitoon hakeutumisesta eli asian paljastumisesta saattaa seurata potkut.

Ainoa kosketukseni huumeisiin ja niiden käyttäjiin on media ja se huumevalistus, jota varsinkin nuorempana sain. Ehkä voimakkaimpana mieleeni on jäänyt käyttäjien arvaamattomuus ja sekopäisyys. Mielikuvissani he ovat kaikki samanlaisia. Ymmärsin, että noin käyttäytyviä paholaisia on syytä vältellä kaikin keinoin.

Viina voi tehdä fiksusta ja filmaattisesta kaverista hullun. Varmaan kaikkien tilastojen mukaan minun kannattaisi pelätä juuri känniläisiä, jollaisiksi tyttäreni viinapäissään olevia pikkuisena kutsui. Mutta ei, niihin minä olen tottunut ja alkoholin kanssa itsekin lätrännyt. Olen suorastaan hakeutunut humalaan ja ryyppyjuhliin useammankin kerran. Tutussa seurassa tietty, paitsi että eikös tilastojen mukaan juuri se seura ole pahin? Nykyisin otan alkoholia hyvin harvoin. On mielenkiintoista huomata, että se häiritsee joitakin ihmisiä aika lailla, jopa ihan ventovieraita ravintolassa.

Minun lapsuudessani 60–70-luvuilla sisällä tupakointi oli normaalia. Viikonloppuisin äijät istuivat savupilvessä, pelasivat korttia ja vetivät kirkasta viinaa. Lopputulema oli useimmiten vähintäänkin kunnon känni. Me lapset pyörimme jaloissa. Siihen kai tottui jollain tavalla, vaikka ei se aina kivaa ollut. Mutta kun nyt kohtaan känniläisen, sellaisen laitapuolen kulkijankin, näen ihmisen. Siitä olen kiitollinen.

Onneksi en työskentele huumeiden käyttäjien enkä edes terveydenhuollon parissa. Mutta vähän pahaa pelkään, että samoja pelkoja ja ennakkoluuloja on sielläkin. Entä sitten muut huumevieroitusta haluavien lähimmäiset; sukulaiset ja ystävät sekä ne kuuluisat päättäjät? Rohkeutta ja hyviä valintoja toivon meille.

Miten yksin huumeriippuvainen mahtaakaan olla? Kait minun on helppo sanoa, mutta sanon kuitenkin, pelolla ei maailmaa paranneta, rakkaudella kyllä. Kun joku haluaa eroon riippuvuudesta, mistä tahansa sellaisesta, se on juhlan arvoinen asia. Onnittelut!

Miten saada kesätyöpaikka?

Kesätyöpaikan saaminen pyörii monen nuoren mielessä varsinkin nyt, kun yritykset irtisanovat porukkaa ja kaikki puhuvat lamasta. Miten me vanhemmat voimme auttaa lapsiamme tässä tilanteessa?

Jos uskomme, että kesätyöpaikkoja ei ole, ei meistä tietenkään ole tukijaksi. Jos taas uskomme, että kesätyöpaikkoja varmaan on, mutta niiden saaminen on nyt todella vaikeaa, saatamme tehdä asiasta hankalan ja vaikeasti lähestyttävän.

Sitä mitä ei ole, on turha hakea. Vaikeita asioita taas on epämiellyttävä hoitaa ja ne me siirrämme helposti seuraavaan päivään. Pistetään siis ensimmäisenä oma pääkoppamme kuntoon. Kesätyöpaikkoja nimittäin on aina, se on varma. On varmasti totta, että niitä on vähemmän kuin aiemmin, mutta tärkeintä on se, että niitä on.

Kun oma ajattelumme on mallillaan, tarkkailkaamme miten lapsemme yllämainitut asiat näkee. Hän on saanut vaikutteita meidän lisäksemme vaikka mistä. Kesätyöpaikan hankkiminen pelottaa monia ihan ”normaalinakin” aikana. Kyllähän me tiedämme miltä työpaikan haku tuntuu.

Kun kisa kovenee, itseluottamuksen merkitys kasvaa. Itse kuulun niihin ihmisiin, joka helposti vertailee itseään muihin ja melko usein tuntee alemmuutta. Kyllä tässä tilanteessa on tärkeää uskoa, että minulla on vähintään yhtä suuret mahdollisuudet kuin kenellä tahansa. Paras apu, mitä voimme tässä antaa, on tuoda esille nuoren positiivisia puolia ja omaa uskoamme siihen että hän pärjää.

Hyvällä itseluottamuksella ja positiivisella mielellä nuoret löytävät uudet ja rohkeat ideat. Parasta on, jos työn hakeminen on kivaa ja haastavaa. Huippuhienoa, jos nuori kykenee rakentamaan hakemisesta kivan prosessin, vähän niin kuin pelin. Loistavaa jos hän löytää tavan erottua joukosta.

Vaikeinta on saada paikka, joka julkaistaan lehdissä ja työkkärissä. Hakijoita on nyt ilman muuta enemmän, koska paikkoja on vähemmän. Lisäksi osa hakijoista on varmasti alentanut kriteereitään. Nyt kelpaa vähän ”likaisempikin” työ ja palkkatoiveesta ollaan valmiita tinkimään.

Mitä vähemmän on työpaikkoja, sitä suurempi on verkostojen merkitys. Kun minä olin nuori, äitini oli vakaasti sitä mieltä, että kukin sai hoitaa työpaikka-asiansa kokonaan itse. Onneksi 80-luvun alkupuolella oli runsaasti työtä tarjolla. Toivottavasti nykyisin mahdollisimman harva jakaa äitini silloista ajatusta. On eri asia hoitaa koko homma nuoren puolesta kuin avata hänelle reitti.

Joku tuntee aina jonkun. Aluksi ei välttämättä tunnu siltä. Olen tehnyt nuorten kanssa karttoja, joihin olemme kirjanneet heidän verkostojaan. Pikku hiljaa alkaa nimiä ilmestyä, kun olemme jakaneet tuttuja ryhmiin, kuten sukulaiset, vanhempien työkaverit jne. Matti-enolla tai naapurin Maijalla ei ole kesäduunia tarjolla, mutta he voivat tuntea jonkun, jolla on tai joku heidän ystävänsä voi tuntea jonkun, jolla on. Niin se menee. Mitä useampi asiasta tietää, sitä suuremmat mahdollisuudet. Nuorten kannattaa valjastaa läheisiään markkinoimaan itseään.

Olen itse pettynyt monta kertaa kun, olen odottanut parin soiton poikivan. Kunpa muut eivät tekisi samaa virhettä. Nyt tiedän, että tarvitaan ihme, jos parilla viestillä pärjää. Kannattaa mieluummin ajatella, että upeaa, jos joku näistä kymmenistä kyselyistä ja vinkeistä johtaa kesätyöpaikkaan. Tästä aiheesta lisää jutussani: Avuksi työnhakijoille ja myyntityötä pelkääville.

Kunpa nuoret vielä muistaisivat, että kävi miten kävi, näissä asioissa ei ole mitään henkilökohtaista. Ei kannata hermostua tai muutoinkaan mieltään pahoittaa. Lisää verkkoja vesille vaan. Onnistumisen kannalta on olennaista olla aktiivinen loppuun asti, soittaa hakemuksen perään; tehdä tikusta asiaa ja kiittää haastattelukutsusta, haastattelusta tms. Työnantajilta tai muilta kontaktihenkilöiltä palaan asiaan -lupauksia saavan kannattaa muistaa, kummalle asia on tärkeämpi ja ottaa rohkeasti yhteys, jos sitä luvattua yhteydenottoa ei kuulu. Ellei sitten kyse ole yrityksestä, joka on ehdottomasti kieltänyt yhteydenotot.

Kun seuraavan kerran joku kysyy kuulumisia, kerron, että tyttäreni hakee kesätöitä. Arvelen hänen tekevän samoin. Onnea työnhakuun!

Popsimme häkkikanan munia

Munakauppa on mielenkiintoista. Katselin taannoin kennoa, joka oli täynnä värikkäitä viestejä. Vaikeinta oli löytää tieto siitä, ovatko munat häkkikanan vai niin sanotun lattiakanan munia. Munia kehuttiin Suurin värikkäin kirjaimin ja sanoma oli maalaishenkinen. Pienellä präntillä todettiin munien olevan häkkikanan munia. Harhaanjohtavaa mielestäni.

Minun on pakko tunnustaa, että vielä pari vuotta sitten en edes ajatellut kanoja munia ostaessani. Toisin on nyt. Ostan vain lattiakanan munia, joita myös vapaan kanan muniksi kutsutaan.

Suomen Ruokatiedon eli entisen Finfoodin nettisivuilla häkkikanan munaa kutsutaan perusmunaksi. En tiedä, onko se heidän keksintönsä, mutta minusta se on huono valinta. Oletan nimityksen johtuvan yksinkertaisesti siitä, että häkkikanan munia me Suomessa syömme eniten. Suurin osa kanoistamme elää ja munii häkeissä. Wikipedian mukaan peräti 86 prosenttia. Lattiakanojen munien myynti on siis nappikauppaa!

Osa meistä ostaa lattiakanan munia, mutta entä kun ostamme eineksiä ja leivonnaisia? Odotan, että pakkauksiin alkaa ilmestyä lattiakanan munia -merkki. Muistathan se voilla leivottu -merkin? Siihen tapaan. Vai onko niitä jo? Asia on olennainen, sillä käsitykseni mukaan elintarviketeollisuus käyttää lähinnä häkkikanan munia.

Olen kuullut, että tavallisesta kansasta rahaa luonnonsuojeluun antavat lähinnä nuoret ja eläkeläiset. Miten on lattiakanan munien laita? Kuka niitä ostaa? Oletan, että vaikka monilla nuorilla on tiukkaa rahan kanssa, he ovat yksi merkittävä asiakasryhmä.

Nostan hattua Keskolle, jonka kaikki Pirkka-munat ovat nykyisin lattiakanan munia. Kesko on lähtenyt hienosti kantamaan vastuuta. Se ei toimi viime tipassa eikä muutoinkaan mene sieltä mistä aita on matalin. Laki on muuttumassa. Vuoden 2012 jälkeen tarjolla on ainoastaan vapaiden kanojen tai virikehäkissä elävien kanojen munia.

Syömme vuodessa 9,3 kiloa munia, keskimäärin kolme viikossa. Runsaan kolmasosan noista saamme muiden elintarvikkeiden mukana. Joulu ja pääsiäinen ovat suurimmat sesongit.

Miten ihana onkaan pikkutipu pääsiäiskortissa? Iloinen ja onnellinen. Hups, onko kanallakin tunteet? Mitä yhteistä on pääsiäiskortilla ja todellisuudella? Millaista on kanan elämä?

Valitsen lattiakanan munia ja tunnen tekeväni hyvää. Haluan olla yhä tietoisempi kuluttamisestani ja kunnioittaa yhä enemmän eläimiä ja luontoa. Tässä on myös hyvin käytännöllinen esimerkki lapsille. Välittämiselle on tilausta.

Kun seuraavaksi ostan pullaa tai äitien tekemää laatikkoa, kysyn munien perään.

Rojua vai rauhaa?

Olen muuttanut useita kertoja elämäni aikana. Varsinkin muutot isommasta pienempään asuntoon ovat olleet hetkiä, jolloin olen luopunut paljosta tavarasta. Silti roinaa on edelleen aivan liikaa.

Kuulin taannoin, että 80 prosenttia amerikkalaisista ei saa autoa talliin, koska se on täynnä muuta tavaraa. Arvelen, että samaan suuntaan olemme menossa mekin. Mitä ihmeen hamstereita me olemme? Ja miksi?

Silloin tällöin saan siivousvimman ja päätän heittää pois kaiken turhan. Otan käteeni nipun vuosia vanhoja joulukortteja ja poisheiton sijaan alankin selailla ja valikoida niitä. Päätän säästää ne, joilla on suurempi tunnearvo. Lopulta vain muutama kortti lähtee ja aikaa kuluu.

Monesti olen päättänyt vaatteita läpi käydessäni, että pistän pieneksi jääneiden vaatteiden lisäksi pois kaiken, jota en ole käyttänyt viimeiseen kolmeen vuoteen. Lopulta olen luopunut vain rikkinäisistä ja huonokuntoisista vaatteista.

Minulle on siis mennyt pupu housuun! Olen uskonut ajatustani, että saatan vielä joskus tarvita tätä. Onpa mielessäni voinut käydä sekin, että niin paljon tähän laitoin rahaa, että ei siitä voi luopua. Ja joskus olen ajatellut myös, että jospa minulla ei tulevaisuudessa ole varaa hankkia vaatteita, niin eivätköhän nämä silloin kelpaa. Ja varmasti tämä tulee vielä muotiinkin.

Edellinen kertoo aika paljon minusta vai mitä? Se kertoo luottamuksestani itseeni ja elämään. Se paljastaa pelkoni. Ja niitähän minä vain saan tällä pelillä lisää. Nyt se on loppu. Alan tajuta miten paljon energiaa roina vie.

Jos en ole paitaa kolmeen vuoteen käyttänyt, pärjään varmasti jatkossakin ilman. Sen sijaan saan uutta tilaa. Alkaa henkikin kulkea paremmin. Vaatteet joista olen maksanut ja joita en käytä eivät myöskään paranna tunnelmaani. Pois vaan. Ja jos nyt sitten isommasta määrästä vaatteita paria kaipaisin joskus, niin kyllä kokonaisuus jää voiton puolelle. Ja aivan varmaa on, että saan vaatteita jatkossakin, jos niitä tarvitsen.

Jos luopuminen ja uusi tila tuovat energiaa, sitä saa myös ajatuksesta, että nämä vaatteet tuovat iloa ja lämpöä monien ihmisten elämään. Oikeastaan sitä käyttämättömät vaatteet huutavatkin. Ottakaa käyttöön. Ei ole olennaista kuka niitä käyttää. Rasite muuttuu riemuksi.

On hienoa nähdä kirpputorilla, miten joku ilahtuu tekemästään löydöstä. Ja jokainen joka on joskus antanut vaatteita hyväntekeväisyyteen, tietää miten se laajentaa sydäntä. Koska haluan jatkossa elää yhä enemmän rakkaudesta, minun on tehtävä yhä vähemmän päätöksiä pelosta.

Kierrän huushollia huone kerrallaan. Katson jokaista tavaraa ja kysyn itseltäni, tuoko tämä maljakko minulle energiaa vai viekö. Suosittelen samaa muillekin.

Tämä ikä on hyvä ikä

Minä olen niitä ihmisiä, joka on aina kokenut olevansa joko liian nuori tai vanha tekemään jotain. Parikymppisenä mietin käydessäni visiitillä Ruotsissa, miksi en muuttanut tänne nuorena. Nelikymppisenä arvelin olevani liian vanha lähes joka asiaan.

Huvittuneena panemme merkille, miten lapset kertovat siitä, mitä he pienenä tekivät tai sanoivat. Olen kuullut moisen kommentin monen alle 10-vuotiaan suusta. Eräs pieni kolmivuotias ystäväni hermostuu välittömästi, jos vahingossa mainitsen hänestä puhuessani sanan pieni.

Huolestuneena mietin muiden ohella, mikä siinä on, kun pikkutyttöjen pitää näyttää aikuisilta; ja nuket heitetään nurkkaan ja meikit otetaan esille yhä varhemmin. Aika monesti me kohdistamme katseemme mainontaan ja syytä onkin. Suurempi syy löytyy kuitenkin paljon lähempää.

Istuin taannoin lääkäriasemalla odottamassa vuoroani, kun näin erään äidin istuttavan puolivuotiasta prinsessaansa tuoliin. Äiti huudahteli innoissaan, voi kun Anni on iso tyttö, kyllä Anni on iso tyttö.

Kuinka usein lapsi saakaan haltioituneita ja iloisia kommentteja siitä, miten iso hän jo on tai miten paljon hän on kasvanut? Miten lapsemme voisivat olla ymmärtämättä tätä viestiä niin, että mitä isompi sen parempi. Kuka ei haluaisi lisää huomiota ja hyvää? Kuka ei haluaisi miellyttää? Ainakin pienenä.

Alkaa olla aika selvää, että juuri me luomme kasvun kiireen. Emme tietenkään tarkoituksella, me teemme niin kuin aina on tehty. Kuinka monta kertaa olemmekaan aikoinaan itse kuulleet nuo kommentit. Poloiset lapsemme vaan eivät ymmärrä, että toistelemme vanhoja kaavoja, ettemme mieti mitä sanomme, emmekä tarkoita mitä viestimme. Eivätkä he siitä kyllä välittäisikään. Heille on tärkeintä loistaa ja olla keskipisteenä. He ovat hoksanneet mitä me arvostamme ja mihin katseemme kiinnitämme.

Muutama päivä tämän oivalluksen jälkeen tapaan yllättäen pari tuttua tyttöä. Katson lapsia ja huudahdan innoissani, kylläpäs te olette jo isoja tyttöjä!