Sydämellisen korjaamon vetovoima

Korjaamon pihassa on rivi fillareita, etsin joukosta omani. Tapansa mukaan miehet ovat kirjanneet palvelun hinnan muistilapulle ja mitä näenkään: ihan sama, mikä on hinta, sillä koko huomioni on keskittynyt ihastelemaan kaunista punaista sydäntä, jonka nuo remonttireiskat ovat minun hintalappuuni piirtäneet. Eihän tällaista kokemusta voi ottaa nauramatta ja kiittämättä vastaan.

Vaikka vierailen fillarikorjaamossa vain, kun pyörässäni on häikkää, on käynti tuossa liikkeessä aina iloni. Ajattelepas, huomaan kotoa lähtiessäni, siis 2 kilometriä korjaamolta, pyörän kumin rikkoutuneen ja lähes saman tien harmistukseni on tiessään. Eikös ole kummallista? Kuinka ollakaan olen jo ratkaissut ongelman nähden mielikuvissani korjaamon omistajan nauravan naaman. Tässä vaiheessa talutan pyörääni hyvillä mielin kohti varmaa voittoa.

Jos tällaisen yhteyden luominen on mahdollista pyöräkorjaamolle, se on sitä uskoakseni lukuisille yrityksille. Merkille pantavaa on myös se, että tällaiseen suhteeseen ei mahdu halvemman tarjouksen mentävää aukkoa. Mikä mahdollisuus varsinkin niille yrittäjille, jotka eivät halua kilpailla hinnalla.

Meistä ihan jokaisen, ei vain yrittäjien, lienee hyödyllistä aika ajoin miettiä, minkälaisia mielikuvia ja fiiliksiä muissa (asiakkaissa, ystävissä jne.) mahdamme herättää ja vastaako se toiveitamme. En puhu muiden miellyttämisestä itsensä hylkäämisen hinnalla, sillä teeskentelyllä hurmaa harvoja.

Toimivat viestintäkeinot ovat usein edullisia. Kun porukalla on iloa ja leikkimieltä, luovuus kukkii. Ilman näitä voisi kumien korjaaminen ja elämä yleisestikin olla aika lailla tylsempää. Tällaisista esikuvista minä haltioidun ja toivottavasti opinkin jotain. Kiitos pojat!

Juttu, jonka kirjoitin aiemmin kyseisestä korjaamosta:
https://lenitalehtonen.wordpress.com/2011/05/15/kansainvalisilla-kauppareissuilla/

Yökylässä vieraan miehen luona

Ensimmäinen seminaaripäivä on juuri takana. Kävelen kohti bussipysäkkiä ja otan samalla pikapuhelun korkeammalle voimalle.

”Tilanne on nyt se, että olisi mahtavaa saada yöpaikka Helsingistä ja sen pitäisi tapahtua nopeasti. Yksi paikka on tiedossa, mutta siellä ei ole sänkyä. Tampereella majoitus varmasti järjestyy, mutta sinne on matkaa. Kävi niin tai näin, kaikki on hyvin.”

Olen parissa minuutissa bussipysäkillä ja minulle selviää, että kyseinen paikka ei ole Helsinkiin menijöille. (Olen Otaniemessä Espoossa. ) Asiasta minua valaissut kaveri ei tiedä, mistä Helsingin bussit lähtevät, joten kävelen kohti paria kurssitoveriani, jotka ovat saapumassa pysäkille. Toinen miehistä sanoo olevansa menossa Helsingin keskustaan, joten liityn häneen seuraansa.

Ehdimme juuri pysäkille, kun bussi tulee. Hyvä että saimme pyllymme penkkiin, kun minä jo kerron, että tosiasiassa en oikein tiedä, mihin olen menossa, sillä minulla ei ole majoitusta. Mies vastaa epäröimättä: ”olet tervetullut minun luokseni”. Minä siihen välittömästi: ”ihanko totta, voi miten hienoa”. Olin niin tyytyväinen, että en hetkeäkään epäröinyt. Kun tämän tajusin, selvensin asian miehelle ja tarkistin vielä, että onhan se nyt varmasti ok. Asia oli kunnossa eikä puhelustani ollut kulunut kymmentä minuuttia.

Niin minä sitten vietin pari yötä kurssitoverini luona. Se oli samalla kulttuuri- ja kielimatka, sillä mies on kotoisin Intiasta ja me kommunikoimme englanniksi (joka tosin oli seminaarikielemmekin). Mies valmisti meille herkullisen intialaisen päivällisen, katsoimme Nelson Mandelasta kertovan elokuvan (Invictus, E. Saarinen oli näyttänyt siitä meille mainion pätkän seminaarissa) ja juttelimme niitä näitä. Oli oikein mukavaa ja nukuin hyvin.

Nämä ovat niitä hyviä puolia, jotka ovat seuranneet taloudellisen tilanteeni totaalisesta muuttumisesta joitakin vuosia sitten. Monessa mielessä olen rikkaampi kuin aiemmin. Avun vastaanottaminen ja pyytäminen ovat tulleet helpommiksi, vaikka treeni tälläkin saralla jatkuu. Aiemmin moinen vaihtoehto ei olisi tullut mieleenikään. Olisin ottanut hotellihuoneen (mielellään viiden tähden enkä missään tapauksessa alle kolmen tähden hotellissa) ja viettänyt aikaa yksikseni.

Sen verran olen saanut hotelleissa yöpyä, että tiedän hyvin minulla olleen nyt paljon hauskempaa. Minähän rakastan yhdessä oloa mukavien ihmisten kanssa. Luottamukseni elämään, itseni ja vieraisiin on lisääntynyt ja niinpä yhä useammin löydän itseni upeista kohtaamisista. Luon selkeästi aiempaa enemmän. Kun taas pelot, epävarmuus ja luottamuspula näyttäisivät vähentyneet. En yritä vihjailla, että hankkiutukaahan eroon varallisuudestanne ja tulovirroistanne niin jopas alkaa tapahtua. Sen voin kyllä sanoa, että kaikessa on aina puolensa. Haluan palata tähän aiheeseen monipuolisemmin myöhemmin.

Minulle yösijan pariksi yöksi tarjonnut uusi ystäväni kertoi muuten käyttävänsä ani harvoin julkisia kulkuneuvoja. Hänen autonsa oli korjattavana muutamaa päivää aiemmin sattuneen kolarin johdosta. Onni onnettomuudessa. Minulla puolestani oli ollut vahva levollinen tunne siitä, että majoitus järjestyy. Tosin pari päivää ennen lähtöä epäilys otti tilaa. Koska tiedostin, että mitään todellista hätää ei ole ja kyse on vain opituista malleista, sain rauhan. Asioillahan on aina tapana järjestyä. Sisäiseen vahvaan tietoisuuteen kannattaa luottaa, vaikka sen tarjoama ratkaisu poikkeaisi paljonkin tyypillisistä tavoistamme.

Se mihin ajatuksensa keskittää todellakin lisääntyy. Seminaarin päätyttyä ainakin neljä ihanaa kaveria oli tehnyt selväksi, että he mielellään tarjoavat minulle majoitusta, kun seuraavan kerran tulen pääkaupunkiin. Toivottavasti siihen ei mene pitkä aika. Ihana tavata näitä uusia ystäviä uudelleen, sitä paitsi minä viihdyn Helsingissä ja rakastan merta.

Rojua vai rauhaa?

Olen muuttanut useita kertoja elämäni aikana. Varsinkin muutot isommasta pienempään asuntoon ovat olleet hetkiä, jolloin olen luopunut paljosta tavarasta. Silti roinaa on edelleen aivan liikaa.

Kuulin taannoin, että 80 prosenttia amerikkalaisista ei saa autoa talliin, koska se on täynnä muuta tavaraa. Arvelen, että samaan suuntaan olemme menossa mekin. Mitä ihmeen hamstereita me olemme? Ja miksi?

Silloin tällöin saan siivousvimman ja päätän heittää pois kaiken turhan. Otan käteeni nipun vuosia vanhoja joulukortteja ja poisheiton sijaan alankin selailla ja valikoida niitä. Päätän säästää ne, joilla on suurempi tunnearvo. Lopulta vain muutama kortti lähtee ja aikaa kuluu.

Monesti olen päättänyt vaatteita läpi käydessäni, että pistän pieneksi jääneiden vaatteiden lisäksi pois kaiken, jota en ole käyttänyt viimeiseen kolmeen vuoteen. Lopulta olen luopunut vain rikkinäisistä ja huonokuntoisista vaatteista.

Minulle on siis mennyt pupu housuun! Olen uskonut ajatustani, että saatan vielä joskus tarvita tätä. Onpa mielessäni voinut käydä sekin, että niin paljon tähän laitoin rahaa, että ei siitä voi luopua. Ja joskus olen ajatellut myös, että jospa minulla ei tulevaisuudessa ole varaa hankkia vaatteita, niin eivätköhän nämä silloin kelpaa. Ja varmasti tämä tulee vielä muotiinkin.

Edellinen kertoo aika paljon minusta vai mitä? Se kertoo luottamuksestani itseeni ja elämään. Se paljastaa pelkoni. Ja niitähän minä vain saan tällä pelillä lisää. Nyt se on loppu. Alan tajuta miten paljon energiaa roina vie.

Jos en ole paitaa kolmeen vuoteen käyttänyt, pärjään varmasti jatkossakin ilman. Sen sijaan saan uutta tilaa. Alkaa henkikin kulkea paremmin. Vaatteet joista olen maksanut ja joita en käytä eivät myöskään paranna tunnelmaani. Pois vaan. Ja jos nyt sitten isommasta määrästä vaatteita paria kaipaisin joskus, niin kyllä kokonaisuus jää voiton puolelle. Ja aivan varmaa on, että saan vaatteita jatkossakin, jos niitä tarvitsen.

Jos luopuminen ja uusi tila tuovat energiaa, sitä saa myös ajatuksesta, että nämä vaatteet tuovat iloa ja lämpöä monien ihmisten elämään. Oikeastaan sitä käyttämättömät vaatteet huutavatkin. Ottakaa käyttöön. Ei ole olennaista kuka niitä käyttää. Rasite muuttuu riemuksi.

On hienoa nähdä kirpputorilla, miten joku ilahtuu tekemästään löydöstä. Ja jokainen joka on joskus antanut vaatteita hyväntekeväisyyteen, tietää miten se laajentaa sydäntä. Koska haluan jatkossa elää yhä enemmän rakkaudesta, minun on tehtävä yhä vähemmän päätöksiä pelosta.

Kierrän huushollia huone kerrallaan. Katson jokaista tavaraa ja kysyn itseltäni, tuoko tämä maljakko minulle energiaa vai viekö. Suosittelen samaa muillekin.