Miltä susta tuntuu?

”Anteeksi, mutta miten sallitte tuon miehen huutaa tuolla tavalla kesälomaansa viettäville lapsille”. Esitän kysymykseni pelikentän laidassa istuvalle ehkä kuuden hengen porukalle.

Lenkkipolkuni varrelle osuu jalkapallokenttärypäs, jossa pelataan aktiivisesti, toisinaan myös turnauksia. En ole kertaakaan kuullut sellaista huutoa kuin nyt ja nämä nappulat pelaavat pientä kenttää ja näyttäisivät olevan hyvin lähellä miestä, joka on varmaankin heidän valmentajansa. Pelaajat ovat maksimissaan kymmenvuotiaita. Mies ei huudahtele, vaan selittää asioita huutaen – tauotta. Olen herkkä äänien suhteen ja kuulen miehen purkavan vihaansa ohjauksen lomassa.

Olen lähestynyt kentän laidalla istuvaa väkeä sivusta, joten he huomaavat minut ilmeisesti vasta esitettyäni kysymykseni. Yksi nainen katsoo minua yllättyneenä ja vastaa epämiellyttävästi: ”Nämä ovat harjoitukset, pitää huutaa, jotta ne kuulevat”. Minä siihen: ” mies on selvästi vihainen”. ”Ei ole”, vastaa nainen tiukasti. Hämmennyin ja taisin mumista jotain kuten: ” Selvä, hei”. Jatkan matkaani ja kuulen miehen huudon kauas, toiselle puolelle ”isoa” tietä.

Onhan se tavallaan hassua puuttua, olinhan katseellani etsinyt ja huomannut, että kentän laidalla on kourallinen aikuisia. Siitä huolimatta menin juttusille. Voimakas vertaus, mutta otanpa sen kuitenkin tähän eli eihän se ollut niin suuri ihme mitä Hitler teki, kuin se, miten muut lähtivät siihen mukaan. Olisin varmasti myös itse voinut hoitaa tilanteen omalta osaltani paremmin, varsinkin aloittamalla pehmeämmin, menemättä samantien asiaan. Jännitin hieman ja se vaikutti kykyyni vuorovaikuttaa ja olla rennosti läsnä.

Edellispäivänä näin kentän ohi kulkiessani tilanteen, jossa oli aikuinen mies ja kaksi pientä, ehkä 10-vuotiasta poikaa. Toinen pojista makasi maassa kasvot maahan päin. Mies huusi pojalle, ei äskeisen kaltaisella rajulla äänellä, mutta ärsyyntyneenä ja vaativana monta kertaa: ”Nouse nyt! Nyt lakkaat sen itkemisen. Nyt lopetat tuon touhun!” jne. Hän hoki samoja lauseita moneen kertaan pyörien pojan ympärillä muutaman metrin säteellä levottomana. Hän ei mennyt kosketusetäisyydelle, saati koskenut poikaa, lohduttanut. Ei varmaan osannut.

Kukaan meistä ei ole paha, mutta voidaksemme paremmin, meidän on opittava tunnistamaan tunteemme ja ja hyväksyttävä ne. Silloin pärjäämme paremmin itsemme ja muiden kanssa. Annamme ja saamme enemmän.

Elämä rakastaa sinua

Elin pitkään siinä käsityksessä, että ihmisiin ei pidä luottaa. Uskoin maailman olevan vaarallinen paikka. Jossain vaiheessa aloin tiedostaa, että kyse on vain uskomuksesta, ajattelutavasta, jonka olen hyväksynyt ja totuudekseni valinnut. Aloin opetella luottamista ja treeni jatkuu.

Brittiläisen henkisen valmentajan ja psykologin Robert Holdenin mukaan universumi tarjoaa meille perusluottamusta, toisin sanoen universumi on puolellamme, mutta moni kuitenkin kärsii niin sanotusta toimimattomasta itsenäisyydestä. Jos emme luota, meistä tulee epävarmoja, sillä yritämme tehdä elämän itse. Myös kykymme sietää epävarmuutta on usein vähäinen juuri siitä syystä, että yritämme tehdä kaiken yksin, jatkaa Holden.

Suosittu bloggari ja valmentaja Mastin Kipp innostui Holdenin kommentista ja totesi Einsteinin sanoneen yhden elämämme suurimmista päätöksistä olevan sen pidämmekö universumia ystävällisenä vai vaarallisena. Kyse on valinnasta.

Kipp kehotti harkitsemaan, ihan vain kokeilemaan ajatusta, jonka mukaan universumi on ystävällinen. Miltä tuo ajatus tuntuu? Mitä tekisit silloin? Mihin luottaisit? Mistä päästäisit irti?

Robert Holden muistutti Louise Hayn kauniista vahvistuslauseesta ”Elämä rakastaa sinua.” Holden kertoi sanovansa molemmille lapsilleen päivittäin nuo luottamusta luovat taikasanat.

Rakas lukijani ”elämä rakastaa sinua.”

Robert Holden haastatteli Mastin Kippiä Hay House Radion world summit –tapahtumassa 4.6.

Haluan eron!

Olen tänään muistellut mummuani, joka syntyi tasan 102 vuotta sitten. Sain häneltä lämpimän sylin, runsaasti aikaa ja paljon muuta arvokasta. Kiitos mummuseni!

Kiittäminen piristää heti mieltä, mutta muistelu teki siinäkin mielessä hyvää, että olin melkein unohtanut monta kivaa juttua. Ajattelin mummua pitkin päivää ja kirjoitin hänestä kiitollisuuspäiväkirjaani.

Mummu oli minulle erittäin rakas ja tärkeä koko lapsuuteni ajan. Ollessani 15-vuotias vanhempani erosivat, eikä ero ollut helppo. Mummukin otti asian raskaasti valiten puolensa. Se oli minulle kova paikka, varmaan siksi, että kaiken huipuksi sekin ihminen, johon aina olin voinut luottaa, oli nyt asenteillaan erosotkussa mukana.

Ne vuodet olivat hämmentävää ja pelottavaa aikaa. Minä vetäydyin. Minusta tuli pelokas, vihainen ja katkera. Nuo kokemukset ja tunteet peittivät osin alleen lapsuuden rakkaan mummun. Kyllähän minä sen nyt ymmärrän, että hän teki parhaansa aina. Eihän silloin kukaan osannut meitä lapsia auttaa, joten miten saatoin odottaa sitä mummulta? Hän oli minulle maailman ihanin ihminen, mutta ei hän ollut juuri kouluja saati terapioita käynyt. Kovia sen sijaan oli kokenut, sodankin nähnyt ja olisi varmasti vain halunnut pitää poikansa perheen kasassa.

Toivon, että ihmiset hoitaisivat eronsa tietoisina siitä, että heidän tehtävänsä on silloin olla läsnä lapsilleen enemmän kuin koskaan – aidosti. Toivon, että muutkin lähimmäiset ymmärtäisivät olla lasten tukena ja haluan muistuttaa, että se ei ole mahdollista, jos he asettuvat jommankumman vanhemman puolelle. Lapsi ei päästä lähelle ihmistä, joka kieltää kumman tahansa hänen vanhemmistaan, vaikka hän itse näyttäisi olevan vihainen toiselle tai molemmille. Tässä ei muuten sitten sanoja tarvita. Lasta ei voi petkuttaa, joten hän vaistoaa kyllä.

Oletpa eroava vanhempi tai läheinen, joka haluat auttaa, ole itsellesi rehellinen. Jos huomaat, että et pysty kunnioittamaan lapsen toista vanhempaa, pyydä apua. Jos vasta suunnittelet eroa, hae apua nyt. Parasta, mitä voit lapselle antaa, on ero rakkaudessa ja hyväksynnässä.

Jos teet eroa vihassa ja toista halveksien, et oikeastaan edes halua erota, vaan kiukutella. Haluat tulla nähdyksi ja kuulluksi. Olet loukkaantunut. Eikä siinä ole mitään väärää, olet vain väsyttänyt itsesi laiminlyömällä tarpeesi. Totuus kuitenkin on, että olet tilassa, jossa on vaikea tahtomattasi olla repimättä kaikkea, mikä kohdalle sattuu. Olemme silloin ymmärtämättämme itsekkäitä, emmekä osaa auttaa itseämme saati muita. Hae siis apua. Hanki ”erovalmentaja”. Sellaisen saat taatusti monesta paikasta ja itsekin autan mielelläni. Sitä paitsi, jos olet vihainen, olet jo erossa. Erossa itsestäsi ja näin ollen erossa kaikesta muustakin. On aika löytää oma ihana itsesi. Saapa nähdä, mitä sen jälkeen haluat tehdä, mutta vasta silloin kykenet tekemään viisaita päätöksiä hyvällä energialla ystävällisesti.

Sinulla on oikeus eroon puolisostasi. Sinulla on oikeus omaan elämään, mutta niin on lapsellakin ja lapsi se on 15-vuotiaskin tai ainakin minä olin. Sitä paitsi viittä vaille terveystieteiden maisterina tiedän nyt, miten herkkiä nuo lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat ja miten vahvasti ne heijastavat tutkimusten valossa tulevaa. Onneksi eron voi hoitaa rauhallisesti. Ja siihen helppoon ei sitten kannata mennä, että kyllähän MINÄ mutta TUO…

Eikä tämä juttu koske vain niitä, jotka ovat eroamassa tai harkitsevat sitä. Se on myös niille, jotka jo ovat eronneet, mutta pitävät kaunaa, halveksuntaa tai vihaa sekä niille, jotka ovat henkisesti kääntäneet selkänsä itselleen ja puolisolleen. Kun hylkäämme itsemme, hylkäämme toisemme. Haluamme kuitenkin lastemme ja koko luomakunnan parasta. Onneksi se on mahdollista!

Asioilla on aina puolensa. Olisinko kirjoittanut tämän tekstin, jos en olisi kokenut kaikkea tuota, mitä yllä kerroin? Kaikesta voi olla kiitollinen.

Kun riippuvuus sulaa pois

Henkinen motivoija Wayne Dyer mainitsi Carl Jungin sanoneen:

Et ratkaise ongelmiasi – kasvat niistä ulos.

Dyer sanoo itselleen käyneen juuri noin alkoholin kanssa 25 vuotta sitten.

Niin se on minullakin mennyt. Kuusi seitsemän vuotta sitten jäivät samana keväänä kahvi, tupakka ja eräs apteekkituote, jolla olin avannut nenäni vuosia päivittäin. En tarvinnut näiden riippuvuuksien häipymiseen minkäänlaista tahdonvoimaa, kontrollia, suunnitelmaa enkä uudenvuodenlupausta. Henkisiä asioita olin kyllä alkanut tietoisemmin opiskella, halusin hyvää itselleni ja rakastin itseäni aiempaa enemmän. Olin tuona keväänä alkanut opiskella myös Ihmeiden oppikurssia, joka kolahti minuun kovasti.

Tänä keväänä juhlin suklaanhimosta irtipääsyä. Karkkia, jäätelöä eikä leipääkään ei tee mieli. Suklaariippuvuuteni oli rankkaa, eikä muunkaan makean jano kivaa ollut. Sokerista ja suklaasta irtipääsy ei ole siinä mielessä edellisten kaltainen puskan takaa tullut ihme, sillä näitä asioita olin pohtinut. Olin nimittäin aika päiviä sitten tiedostanut, että sokeri ei ole minulle hyväksi ja tuo tietoisuus alkoi vahvistua. Olin hakenut sopivaa ruokavaliota ja tammikussa olin kypsä jättämään sokerin, suklaata lukuun ottamatta. Kun sitten vihdoin olin oikeasti valmis luopumaan myös suklaasta, kaikki tapahtui jälleen taianomaisesti. Se oli todellakin huikea juttu, sillä tiedostamattani olin antanut sulkaalle parhaan ystävän aseman. Se tuli apuun nopeasti. Se oli lohtu, mutta surun ja ahdistuksen lisäksi se jakoi kanssani myös ilot. Sain siitä aina hetkeksi halutessani kaverin, joka vain antoi ja hyväksyi minut juuri sellaisena kuin olen. Aika lailla samanlainen suhde minulla oli jäätelöönkin ja miksei muuhunkin ruokaan. Ihminen kehittää kummallisia ja tuhoisiakin kuvioita.

On tosin sanottava, että suklaahimo on ollut poissa vasta kaksi kuukautta ja sokerihimo vähän pidempään, joten nöyränä tässä saa olla. Toisaalta aiemmat kokemukseni tukevat vahvaa rauhaisaa tietoisuuttani siitä, että hävinneet ovat nämäkin. En tarvitse niitä enää. Ihmeellistä on sekin, että en ole kertaakaan mennyt vahingossakaan kaupassa suklaa- tai makeishyllylle. En näytä edes tiedostavan koko osaston olemassa oloa. Ei minkäänlaista poltetta, vaikka minä olen tyttö, joka pystyi syömään litran jäätelöä tai kaksi isoa Fazerin sinistä levyä kerralla hetkessä. En oikeastaan edes tiedä, missä se raja olisi tullut vastaan.

Dyer siteerasi jota kuta pyhimystä:

”Missä ei ole rakkautta, laita sitä sinne ja löydät rakkautta.”

Riippuvuus on vankila, josta ei ole helppo päästä ulos arvostelun ja syyttelyn säestyksellä. Hyväksyntä ja rakkaus sen sijaan antavat voimaa. Ne ovat energiaa, joka saa ihmeitä aikaan.

Olen aiemmin kirjoitanut aiheesta täällä.

Wayne Dyerin kommentit ovat Hay House Radion Dyerin 16.4. päivätystä lähetyksestä.

Katse depression taakse

”En tiedä mitä depressio on. Se on mitä hämärin diagnoosi ja olen yhä enemmän tuota mieltä, vaikka olen asiaa selvittänyt vuosia. Mielestäni meidän kannattaa katsoa, mitä niin sanotun depression takana on. Siellä on yleensä yksinäiseksi itsensä kokeva ihminen, joka suhtautuu tähän yksinäisyyden tunteeseen kielteisesti. Onhan eri asia olla yksin kuin syyttää itseään siitä, että tuntee olonsa yksinäiseksi. ” Näin tuumii brittiläinen Robert Holden, joka on taustaltaan psykologi.

Holdenin mukaan tuollainen yksinäisyyden kokeminen kertoo, että emme vielä ole yhteydessä omaan totuuteemme. Muutoin tietäisimme, että olemme kaikki yhtä ja erillisyys muista ei ole mahdollista. Samaa viestiä välittää Eckhart Tolle ja moni muu. Tolle muistuttaa, että emme olisi sitä mitä nyt olemme ilman kaikkia niitä kokemuksia, jotka olemme läpikäyneet. Jokin aika sitten kirjoitin siitä, miten monet filosofit näkevät masennuksen tarjoavan uutta mahdollisuutta, herättävän huomaamaan, että suuntaa kannattaa muuttaa.

Holden ehdottaa erillisyyden tunteen iskiessä meitä etsimään kaikkialta todisteita ykseydestä. Omalla kohdallani voin sanoa, että luonto ja eläimet auttavat tuohon yhteyteen pääsemisessä. Olen lapsesta saakka rakastanut merta ja metsää sekä kallioita. Siinä on kyse juuri tästä ykseyden tunteesta, vaikka en sitä silloin sen kummemmin tiedostanut. Meillä on tietysti kaikilla näitä kokemuksia ja lapsena olemme vielä niin luonnollisen viisaita. On aika herätellä se sisäinen ihana lapsi.

Voimme myös ideoida itsellemme vahvistavia lauseita:

”Olen täydellinen osa tätä kaunista kokonaisuutta (maailmankaikkeutta…).”
”Olen osa tätä kokonaisuutta.”
”Näen ykseyttä kaikkialla.”
”Sinä ja minä – me olemme yhtä.”
”Olen täydellinen osa tätä ihmeellistä palapeliä.”

Nämä tulivat nyt äkkiseltään mieleen, mutta jokainen voi keksiä omansa. Tätä lääkettä kannattaa ottaa säännöllisesti sekä tilanteessa, jossa erillisyyden tunne iskee pintaan.

Holden vinkkaa istumaan alas ja kysymään itseltään: ” Kuka olen ilman tätä erillisyyden ajatusta?”

Byron Katie puolestaan tarjoaa kysymystä: ”Kuka olen ilman tarinaani?”

Jos meditoit, kysele näitä ja odottele rauhassa vastausta. Jos istut pilkillä, tee samoin. Se on kyllä varmaan todella meditatiivista se pilkillä istuminen, ihan niin kuin saunominenkin. Sitä paitsi Tolle puhuu minimeditaatioiden puolesta eli sen ei tarvitse olla mitään ihmeellistä. Olennaista on vain, että sallit itsellesi sen kysymyksen tekemisen sekä vastauksen vastaanottamisen.

Katien kysymys on briljantti sekin. Moni on määritellyt itsensä vaikkapa sairaaksi, juopon tyttäreksi tai ihmiseksi, joka ei ole riittävän hyvä eikä varsinkaan rakastettava. Kyse voi olla tarinasta, jota kerromme auliisti tai se voi olla sellainen, jota emme edes tiedosta.

Kaikki yhtä suurta väärinkäsitystä, mutta uskomme omiin tarinoihimme on niin vahva. Moni on tietävinään senkin, että muutos ei ole mahdollista tai se on ihan kamalan vaikeaa ja epätodennäköistä. Miksi pitää kiinni sellaisista ajatuksista? Sitä paitsi, miten me voimme tietää sellaisia asioita? Miten ihmeitä voi tapahtua, jos emme tee niille tilaa? Antakaamme elämän yllättää ja toivottakaamme muutos tervetulleeksi.

Yhtäkkinen henkinen herääminen on kaiketi harvinaista, mutta se on tapahtunut sekä Eckhart Tollelle että Byron Katielle. Molemmat kokivat sen oltuaan pitkään vakavasti masentuneita.

Holdenin kommentit ovat hänen Hay House Radiossa pitämästään 28.3. nauotetusta ohjelmasta.

Rakkaus laihduttaa

Laihdutuskuurit eivät toimi, jos käsitys elämästä, itsestämme, kiloistamme ja ulkonäöstämme ei muutu. Rakkaus laihduttaa, muu repii. Tarkoitus ei ole kääntää itsellemme ja valinnoillemme selkäämme, vaan hyväksyä ne, jokainen kilo ja jokainen syöty Fazerin sininen. Niin kauan kuin juoksemme itseämme karkuun, meitä ahdistaa ja meidän on vaikea sitoutua ja saada aikaan pysyviä muutoksia.

Vaikka kuinka olisimme siivonneet, meillä kaikilla on kaapissa omat luurankomme, on siis turha verrata itseään muihin. Sen sijaan olkaamme itsellemme armollisia. Olemme aina tehneet parhaamme niillä voimavaroilla, jotka meillä on kulloinkin ollut.

Jos minä saisin auttaa rakkaita sisariani painonpudotuksessa, unohtaisimme laihdutuksen välittömästi. Keskittyisimme rakkauteen, lempeyteen ja muuhun kauniiseen, kunnes harhamme katoavat ja näemme jälleen kauniin itsemme. Ylipaino on rakkauden kutsu, kuten muutkin ”ongelmamme”.

Mitä uskollisempia olemme itsellemme ja mitä selkeämmin tiedostamme täydellisyytemme, samoin kuin sen, että meillä saa mennä hyvin, sitä varmemmin alamme tarjota kehollemme tätä ajatusta tukevaa sapuskaa. Ja meissä on kaikki viisaus, tehdä oikeita valintoja. Se palautuu muistiimme, kun saamme kadottamamme yhteyden takaisin. Silloin tiedämme, miten paljon ja mitä annamme kauniille kehollemme polttoaineeksi, jotta se voi eheyttää itsensä ja pitää yllä tasapainoa, jota terveydeksi kutsutaan.

Yksi itsehoitovinkki on kiitollisuuspäiväkirjan kirjoittaminen. Jos haluat kokeilla, kirjoita päivittäin viisi asiaa, joista olet kiitollinen. Erään tutkimuksen mukaan keino vähensi osallistujien tyytymättömyyttä kehoonsa ja monet tutkimukset osoittavat, että kiitollisuusharjoitukset edistävät hyvinvontia monella tavalla.

Tämä ikä on hyvä ikä

Minä olen niitä ihmisiä, joka on aina kokenut olevansa joko liian nuori tai vanha tekemään jotain. Parikymppisenä mietin käydessäni visiitillä Ruotsissa, miksi en muuttanut tänne nuorena. Nelikymppisenä arvelin olevani liian vanha lähes joka asiaan.

Huvittuneena panemme merkille, miten lapset kertovat siitä, mitä he pienenä tekivät tai sanoivat. Olen kuullut moisen kommentin monen alle 10-vuotiaan suusta. Eräs pieni kolmivuotias ystäväni hermostuu välittömästi, jos vahingossa mainitsen hänestä puhuessani sanan pieni.

Huolestuneena mietin muiden ohella, mikä siinä on, kun pikkutyttöjen pitää näyttää aikuisilta; ja nuket heitetään nurkkaan ja meikit otetaan esille yhä varhemmin. Aika monesti me kohdistamme katseemme mainontaan ja syytä onkin. Suurempi syy löytyy kuitenkin paljon lähempää.

Istuin taannoin lääkäriasemalla odottamassa vuoroani, kun näin erään äidin istuttavan puolivuotiasta prinsessaansa tuoliin. Äiti huudahteli innoissaan, voi kun Anni on iso tyttö, kyllä Anni on iso tyttö.

Kuinka usein lapsi saakaan haltioituneita ja iloisia kommentteja siitä, miten iso hän jo on tai miten paljon hän on kasvanut? Miten lapsemme voisivat olla ymmärtämättä tätä viestiä niin, että mitä isompi sen parempi. Kuka ei haluaisi lisää huomiota ja hyvää? Kuka ei haluaisi miellyttää? Ainakin pienenä.

Alkaa olla aika selvää, että juuri me luomme kasvun kiireen. Emme tietenkään tarkoituksella, me teemme niin kuin aina on tehty. Kuinka monta kertaa olemmekaan aikoinaan itse kuulleet nuo kommentit. Poloiset lapsemme vaan eivät ymmärrä, että toistelemme vanhoja kaavoja, ettemme mieti mitä sanomme, emmekä tarkoita mitä viestimme. Eivätkä he siitä kyllä välittäisikään. Heille on tärkeintä loistaa ja olla keskipisteenä. He ovat hoksanneet mitä me arvostamme ja mihin katseemme kiinnitämme.

Muutama päivä tämän oivalluksen jälkeen tapaan yllättäen pari tuttua tyttöä. Katson lapsia ja huudahdan innoissani, kylläpäs te olette jo isoja tyttöjä!

Väliäkö sillä mitä muut ajattelee

Tapasin eilen kadulla pulloja kärräävän kaverin. Fillari oli niin täynnä pusseja ja pulloja, että liikkuminen oli hankalaa. Sanoin jotain ystävällistä ja vaihdoimmekin sitten muutaman sanan. Toivottelin lopuksi hyvää ystävänpäivää, hän kiitteli ja me erkanimme toisistamme.

Että tuli hyvä olo! Siinä kävi niin selväksi, että toisiamme varten me täällä ollaan. Tulisipa otettua vastaavia spontaaneja kontakteja useammin.

Mitä tulee pullojen keräämiseen, kokeilin sitä muutama vuosi sitten Tampereella Näsipuistossa. Ei muuten ollut helppoa. Ja minä keräsin parina kauniina kesäpäivänä, kun taas juuri tapaamani kaveri oli liikenteessä muutaman asteen pakkasessa. Ja minun ei ollut pakko kerätä, vaan kyse oli tosiaan kokeilusta. Vaikea duuni oli siksi, että minua hävetti. Hävetti ja nolotti mielettömästi.

Hyvä puoli hommassa oli se, että sain nähdä, miten riippuvainen olen muiden mielipiteistä. Pullojen kerääminen olisi ollut mukavaa puuhaa, jos muita ihmisiä ei olisi ollut riesana. Enhän minä edes tuntenut heitä, mutta silti päässä pyöri, että mitähän noi ajattelee. Auta armias, jos joku tuttu olisi osunut paikalle.

Mulla on kaikenlaisia uskomuksia ja isosta osasta en taida olla laisinkaan tietoinen. Kait ajattelen, että pullonkerääjä on ressukka/luuseri, joka ei ole osannut hoitaa raha-asioitaan ja tuskin se kovin älykäskään voi olla. Ei tuo tietenkään välttämättä ole ollenkaan totta ja jos olisikin, niin mitä sitten? Ajattelenko kaiken huipuksi, että ihmisarvo tulee jonkun tietyn alitajuisesti määrittelemäni pärjäämistason mukaan? Ehkä ajattelen, että muut voivat muka olla mitä vaan, mutta minä en voi samaistua saati tulla samaistetuksi noihin ”heikkouksiin”. Tosiasia kuitenkin on, että mulla on paljon yhteistä jokaisen pullonkerääjän kanssa.

Ihmisten kohtaaminen on minulle jännä juttu, toisaalta haluan sitä kovasti ja toisaalta pelkään samaan aikaan huikeasti. Jopa Facebook on hyvä esimerkki. Olen ollut siellä jo vuodesta 2007, mutta vasta viime päivinä sain rohkeuden kutsua kavereita.

Hyvä jos te,  joiden on helppo tutustua ja ystävystyä tiedätte, että me etäisiltä ja jopa ylpeiltäkin vaikuttavat ihmiset olemme loppujen lopuksi vain peloissamme, epävarmoja itsestämme. Emmekä useinkaan tiedosta sitä edes itse.

Ja meikäläiset, me voimme tehdä uusia valintoja, jos asian tiedostamme ja sitä riittävästi haluamme.