Sydämellisen korjaamon vetovoima

Korjaamon pihassa on rivi fillareita, etsin joukosta omani. Tapansa mukaan miehet ovat kirjanneet palvelun hinnan muistilapulle ja mitä näenkään: ihan sama, mikä on hinta, sillä koko huomioni on keskittynyt ihastelemaan kaunista punaista sydäntä, jonka nuo remonttireiskat ovat minun hintalappuuni piirtäneet. Eihän tällaista kokemusta voi ottaa nauramatta ja kiittämättä vastaan.

Vaikka vierailen fillarikorjaamossa vain, kun pyörässäni on häikkää, on käynti tuossa liikkeessä aina iloni. Ajattelepas, huomaan kotoa lähtiessäni, siis 2 kilometriä korjaamolta, pyörän kumin rikkoutuneen ja lähes saman tien harmistukseni on tiessään. Eikös ole kummallista? Kuinka ollakaan olen jo ratkaissut ongelman nähden mielikuvissani korjaamon omistajan nauravan naaman. Tässä vaiheessa talutan pyörääni hyvillä mielin kohti varmaa voittoa.

Jos tällaisen yhteyden luominen on mahdollista pyöräkorjaamolle, se on sitä uskoakseni lukuisille yrityksille. Merkille pantavaa on myös se, että tällaiseen suhteeseen ei mahdu halvemman tarjouksen mentävää aukkoa. Mikä mahdollisuus varsinkin niille yrittäjille, jotka eivät halua kilpailla hinnalla.

Meistä ihan jokaisen, ei vain yrittäjien, lienee hyödyllistä aika ajoin miettiä, minkälaisia mielikuvia ja fiiliksiä muissa (asiakkaissa, ystävissä jne.) mahdamme herättää ja vastaako se toiveitamme. En puhu muiden miellyttämisestä itsensä hylkäämisen hinnalla, sillä teeskentelyllä hurmaa harvoja.

Toimivat viestintäkeinot ovat usein edullisia. Kun porukalla on iloa ja leikkimieltä, luovuus kukkii. Ilman näitä voisi kumien korjaaminen ja elämä yleisestikin olla aika lailla tylsempää. Tällaisista esikuvista minä haltioidun ja toivottavasti opinkin jotain. Kiitos pojat!

Juttu, jonka kirjoitin aiemmin kyseisestä korjaamosta:
https://lenitalehtonen.wordpress.com/2011/05/15/kansainvalisilla-kauppareissuilla/

Häikäisevä junamatka

Konduktööri astuu vaunuun tervehtien pirteästi ja ystävällisesti koko vaunullista. Lämmin meininki jatkuu hänen palvellessaan meitä kaikkia erikseen. Kun on minun vuoroni, konduktööri odottaa hiljaa hyräillen lippuani, jota kaivan kassista.

”Sinulla on hieno ote työhösi”, sanon. Hän kiitää hymyillen. ”Olet oivaltanut jotain suurta”, totean. Nuori mies, melkein poikanen, katsoo minua silmiin ja vastaa ”olen samaa mieltä”. Innostun entisestään ja onnittelen häntä. En muista kaikkea mitä puhumme, mutta sen muistan, että nuori konduktööri sanoi lopuksi leikkisästi, että ihan tässä meinaavat jalat mennä alta.

Hetkeä myöhemmin huomaan istuvani väärällä paikalla. Totean sen ääneen ja rinnakkaisella penkillä istuva mieshenkilö sanoo ystävällisesti, että ei kai se mitään haittaa. ”Totta”, sanon hetken emmittyäni, ”vaihdan, jos sellainen tarve tulee”.

Huomaan miehen katsovan minua matkan edetessä hyväntuulisesti muutaman kerran. Pääasiassa hän kuitenkin keskittyy vieressä istuvan rouvaansa. Aivan hetkeä ennen kuin minut sitten häädetään väärältä paikaltani alamme keskustella. En harmikseni muista kumpi teki aloitteen ja mitä silloin sanottiin. Tuli kuitenkin esille, että pariskunta asuu Espanjassa. Minä siinä sitten onnittelemaan ”olettepa onnekkaita. Saatte nauttia parhaita paloja Suomen kauniista kesästä ja Espanjan auringosta”. Siinä vaiheessa kerään jo kamppeitani vaihtaakseni paikkaa. Seison käytävällä ja mies katsoo iloisilla silmillään todeten ” sinä olet hieno ihminen ja sinulla on mahdollisuus samaan”. Innostun miehen tavasta lähestyä minua ja tietysti hänen sanoistaan. Hänen vaimonsa hymyilee vieressä.

Vaihdamme vielä muutaman toisiamme kannustavan kommentin ja mies sanoo minulle lämpimästi sanat, joilla itse usein päätän sähköpostiviestit ”Kaikkea hyvää”. Kurkotan miehen käteen (seison käytävällä ja pariskunta istuu). Kosketan kättä ja sanon ” sitä samaa ja pelkästään hyvää”. Koska tunnelma on katossa, kurkotan myös ikkunapuolella istuvan naisen käteen hyvästelläkseni. Tämä taianomainen hetki tuntuu täysin luontevalta. Se on taas sitä flow-tilaa.

Vaihdan Tampereella junaa ja saan ilokseni todeta, että tässäkin junassa konduktööri on hyvässä vireessä.

Tapahtumat toivat mieleeni tilanteen, jossa löysin itseni halailemasta ”tuntemattoman” mummon kanssa Porin Sokoksen maitotiskin edessä. Se tarina on tässä. Ihania kohtaamisia, lisää näitä!

Täydellinen lopetus täydelliselle päivälle. Olin nimittäin tulossa Helsingistä, jossa sain osallistua Esa Saarisen kolmen päivän upeaan seminaariin.

Eihän se päivä oikeasti vielä junamatkaan päättynyt. Poljin puoli yhdentoista aikaan kotiin ja voitte vain arvata, miten onnellisina koirani ottivat minut vastaan. Riemusta ei hankkinut tulla loppua.

Haluan eron!

Olen tänään muistellut mummuani, joka syntyi tasan 102 vuotta sitten. Sain häneltä lämpimän sylin, runsaasti aikaa ja paljon muuta arvokasta. Kiitos mummuseni!

Kiittäminen piristää heti mieltä, mutta muistelu teki siinäkin mielessä hyvää, että olin melkein unohtanut monta kivaa juttua. Ajattelin mummua pitkin päivää ja kirjoitin hänestä kiitollisuuspäiväkirjaani.

Mummu oli minulle erittäin rakas ja tärkeä koko lapsuuteni ajan. Ollessani 15-vuotias vanhempani erosivat, eikä ero ollut helppo. Mummukin otti asian raskaasti valiten puolensa. Se oli minulle kova paikka, varmaan siksi, että kaiken huipuksi sekin ihminen, johon aina olin voinut luottaa, oli nyt asenteillaan erosotkussa mukana.

Ne vuodet olivat hämmentävää ja pelottavaa aikaa. Minä vetäydyin. Minusta tuli pelokas, vihainen ja katkera. Nuo kokemukset ja tunteet peittivät osin alleen lapsuuden rakkaan mummun. Kyllähän minä sen nyt ymmärrän, että hän teki parhaansa aina. Eihän silloin kukaan osannut meitä lapsia auttaa, joten miten saatoin odottaa sitä mummulta? Hän oli minulle maailman ihanin ihminen, mutta ei hän ollut juuri kouluja saati terapioita käynyt. Kovia sen sijaan oli kokenut, sodankin nähnyt ja olisi varmasti vain halunnut pitää poikansa perheen kasassa.

Toivon, että ihmiset hoitaisivat eronsa tietoisina siitä, että heidän tehtävänsä on silloin olla läsnä lapsilleen enemmän kuin koskaan – aidosti. Toivon, että muutkin lähimmäiset ymmärtäisivät olla lasten tukena ja haluan muistuttaa, että se ei ole mahdollista, jos he asettuvat jommankumman vanhemman puolelle. Lapsi ei päästä lähelle ihmistä, joka kieltää kumman tahansa hänen vanhemmistaan, vaikka hän itse näyttäisi olevan vihainen toiselle tai molemmille. Tässä ei muuten sitten sanoja tarvita. Lasta ei voi petkuttaa, joten hän vaistoaa kyllä.

Oletpa eroava vanhempi tai läheinen, joka haluat auttaa, ole itsellesi rehellinen. Jos huomaat, että et pysty kunnioittamaan lapsen toista vanhempaa, pyydä apua. Jos vasta suunnittelet eroa, hae apua nyt. Parasta, mitä voit lapselle antaa, on ero rakkaudessa ja hyväksynnässä.

Jos teet eroa vihassa ja toista halveksien, et oikeastaan edes halua erota, vaan kiukutella. Haluat tulla nähdyksi ja kuulluksi. Olet loukkaantunut. Eikä siinä ole mitään väärää, olet vain väsyttänyt itsesi laiminlyömällä tarpeesi. Totuus kuitenkin on, että olet tilassa, jossa on vaikea tahtomattasi olla repimättä kaikkea, mikä kohdalle sattuu. Olemme silloin ymmärtämättämme itsekkäitä, emmekä osaa auttaa itseämme saati muita. Hae siis apua. Hanki ”erovalmentaja”. Sellaisen saat taatusti monesta paikasta ja itsekin autan mielelläni. Sitä paitsi, jos olet vihainen, olet jo erossa. Erossa itsestäsi ja näin ollen erossa kaikesta muustakin. On aika löytää oma ihana itsesi. Saapa nähdä, mitä sen jälkeen haluat tehdä, mutta vasta silloin kykenet tekemään viisaita päätöksiä hyvällä energialla ystävällisesti.

Sinulla on oikeus eroon puolisostasi. Sinulla on oikeus omaan elämään, mutta niin on lapsellakin ja lapsi se on 15-vuotiaskin tai ainakin minä olin. Sitä paitsi viittä vaille terveystieteiden maisterina tiedän nyt, miten herkkiä nuo lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat ja miten vahvasti ne heijastavat tutkimusten valossa tulevaa. Onneksi eron voi hoitaa rauhallisesti. Ja siihen helppoon ei sitten kannata mennä, että kyllähän MINÄ mutta TUO…

Eikä tämä juttu koske vain niitä, jotka ovat eroamassa tai harkitsevat sitä. Se on myös niille, jotka jo ovat eronneet, mutta pitävät kaunaa, halveksuntaa tai vihaa sekä niille, jotka ovat henkisesti kääntäneet selkänsä itselleen ja puolisolleen. Kun hylkäämme itsemme, hylkäämme toisemme. Haluamme kuitenkin lastemme ja koko luomakunnan parasta. Onneksi se on mahdollista!

Asioilla on aina puolensa. Olisinko kirjoittanut tämän tekstin, jos en olisi kokenut kaikkea tuota, mitä yllä kerroin? Kaikesta voi olla kiitollinen.

Miten saada kesätyöpaikka?

Kesätyöpaikan saaminen pyörii monen nuoren mielessä varsinkin nyt, kun yritykset irtisanovat porukkaa ja kaikki puhuvat lamasta. Miten me vanhemmat voimme auttaa lapsiamme tässä tilanteessa?

Jos uskomme, että kesätyöpaikkoja ei ole, ei meistä tietenkään ole tukijaksi. Jos taas uskomme, että kesätyöpaikkoja varmaan on, mutta niiden saaminen on nyt todella vaikeaa, saatamme tehdä asiasta hankalan ja vaikeasti lähestyttävän.

Sitä mitä ei ole, on turha hakea. Vaikeita asioita taas on epämiellyttävä hoitaa ja ne me siirrämme helposti seuraavaan päivään. Pistetään siis ensimmäisenä oma pääkoppamme kuntoon. Kesätyöpaikkoja nimittäin on aina, se on varma. On varmasti totta, että niitä on vähemmän kuin aiemmin, mutta tärkeintä on se, että niitä on.

Kun oma ajattelumme on mallillaan, tarkkailkaamme miten lapsemme yllämainitut asiat näkee. Hän on saanut vaikutteita meidän lisäksemme vaikka mistä. Kesätyöpaikan hankkiminen pelottaa monia ihan ”normaalinakin” aikana. Kyllähän me tiedämme miltä työpaikan haku tuntuu.

Kun kisa kovenee, itseluottamuksen merkitys kasvaa. Itse kuulun niihin ihmisiin, joka helposti vertailee itseään muihin ja melko usein tuntee alemmuutta. Kyllä tässä tilanteessa on tärkeää uskoa, että minulla on vähintään yhtä suuret mahdollisuudet kuin kenellä tahansa. Paras apu, mitä voimme tässä antaa, on tuoda esille nuoren positiivisia puolia ja omaa uskoamme siihen että hän pärjää.

Hyvällä itseluottamuksella ja positiivisella mielellä nuoret löytävät uudet ja rohkeat ideat. Parasta on, jos työn hakeminen on kivaa ja haastavaa. Huippuhienoa, jos nuori kykenee rakentamaan hakemisesta kivan prosessin, vähän niin kuin pelin. Loistavaa jos hän löytää tavan erottua joukosta.

Vaikeinta on saada paikka, joka julkaistaan lehdissä ja työkkärissä. Hakijoita on nyt ilman muuta enemmän, koska paikkoja on vähemmän. Lisäksi osa hakijoista on varmasti alentanut kriteereitään. Nyt kelpaa vähän ”likaisempikin” työ ja palkkatoiveesta ollaan valmiita tinkimään.

Mitä vähemmän on työpaikkoja, sitä suurempi on verkostojen merkitys. Kun minä olin nuori, äitini oli vakaasti sitä mieltä, että kukin sai hoitaa työpaikka-asiansa kokonaan itse. Onneksi 80-luvun alkupuolella oli runsaasti työtä tarjolla. Toivottavasti nykyisin mahdollisimman harva jakaa äitini silloista ajatusta. On eri asia hoitaa koko homma nuoren puolesta kuin avata hänelle reitti.

Joku tuntee aina jonkun. Aluksi ei välttämättä tunnu siltä. Olen tehnyt nuorten kanssa karttoja, joihin olemme kirjanneet heidän verkostojaan. Pikku hiljaa alkaa nimiä ilmestyä, kun olemme jakaneet tuttuja ryhmiin, kuten sukulaiset, vanhempien työkaverit jne. Matti-enolla tai naapurin Maijalla ei ole kesäduunia tarjolla, mutta he voivat tuntea jonkun, jolla on tai joku heidän ystävänsä voi tuntea jonkun, jolla on. Niin se menee. Mitä useampi asiasta tietää, sitä suuremmat mahdollisuudet. Nuorten kannattaa valjastaa läheisiään markkinoimaan itseään.

Olen itse pettynyt monta kertaa kun, olen odottanut parin soiton poikivan. Kunpa muut eivät tekisi samaa virhettä. Nyt tiedän, että tarvitaan ihme, jos parilla viestillä pärjää. Kannattaa mieluummin ajatella, että upeaa, jos joku näistä kymmenistä kyselyistä ja vinkeistä johtaa kesätyöpaikkaan. Tästä aiheesta lisää jutussani: Avuksi työnhakijoille ja myyntityötä pelkääville.

Kunpa nuoret vielä muistaisivat, että kävi miten kävi, näissä asioissa ei ole mitään henkilökohtaista. Ei kannata hermostua tai muutoinkaan mieltään pahoittaa. Lisää verkkoja vesille vaan. Onnistumisen kannalta on olennaista olla aktiivinen loppuun asti, soittaa hakemuksen perään; tehdä tikusta asiaa ja kiittää haastattelukutsusta, haastattelusta tms. Työnantajilta tai muilta kontaktihenkilöiltä palaan asiaan -lupauksia saavan kannattaa muistaa, kummalle asia on tärkeämpi ja ottaa rohkeasti yhteys, jos sitä luvattua yhteydenottoa ei kuulu. Ellei sitten kyse ole yrityksestä, joka on ehdottomasti kieltänyt yhteydenotot.

Kun seuraavan kerran joku kysyy kuulumisia, kerron, että tyttäreni hakee kesätöitä. Arvelen hänen tekevän samoin. Onnea työnhakuun!