Terveisiä Vihtorin 100-vuotissynttäreiltä!

Satavuotias Vihtori kiitteli puheessaan juhlaväkeä, vaimoaan, äitiään ja jumalaa. Hän on sitä mieltä, että kannattaa olla kiitollinen kaikesta mitä elämä on tuonut ja tuo tullessaan. Sataan vuoteen on mahtunut yhtä sun toista ja Vihtorin mukaan myös ne vaikeat ajat ja vaiheet ovat osoittautuneet kiitollisuuden aiheiksi.

Vihtori on aikamoinen ihmemies. Hoksottimet, muisti, näkö ja kuulo toimivat erinomaisesti. Askel on hidastunut. Tähän lienee elämänasenteen ohella osaltaan vaikuttanut Vihtorin aktiivinen ja toiminnallinen elämä. Hän on talousneuvos, sotaveteraani, Lions-klubilainen jne. Yhdistystoiminta on jäänyt vasta pari vuotta sitten.

Naimisiin Vihtori meni vuonna 1980 nuoruuden rakastettunsa Toinin kanssa, kun he olivat muutama vuosi aiemmin löytäneet uudelleen toisensa. Mies oli tuolloin siis noin 67-vuotias. Epäilen, että moni ajattelee naimakauppojen olevan tuossa vaiheessa liian myöhäistä. Vihtori ja Toini ovat olleet naimisissa jo 33-vuotta! Pariskunta elää omissa oloissaan kerrostaloasunnossaan Kankaanpäässä.

Elinpäivien märää ei voi ennalta tietää. Kunpa pitäisimme sen mielessä ja eläisimme täysillä kiitollisina tässä hetkessä iästämme suuria johtopäätöksiä tekemättä.

Juhlaa vietettiin Vihtorin varsinaisena syntymäpäivänä perjantaina 16.8. Niinisalon Varuskuntakerholla vajaan 180 vieraan läsnäollessa.

Vihtorin elämästä on julkaistu lähes kaksikymmentä vuotta sitten kirja nimeltä: Vihtorin vuosikymmenet – Diplomikauppias Vihtori Siivon jälijllä Etelä-Satakunnassa.

Tämä ikä on hyvä ikä

Minä olen niitä ihmisiä, joka on aina kokenut olevansa joko liian nuori tai vanha tekemään jotain. Parikymppisenä mietin käydessäni visiitillä Ruotsissa, miksi en muuttanut tänne nuorena. Nelikymppisenä arvelin olevani liian vanha lähes joka asiaan.

Huvittuneena panemme merkille, miten lapset kertovat siitä, mitä he pienenä tekivät tai sanoivat. Olen kuullut moisen kommentin monen alle 10-vuotiaan suusta. Eräs pieni kolmivuotias ystäväni hermostuu välittömästi, jos vahingossa mainitsen hänestä puhuessani sanan pieni.

Huolestuneena mietin muiden ohella, mikä siinä on, kun pikkutyttöjen pitää näyttää aikuisilta; ja nuket heitetään nurkkaan ja meikit otetaan esille yhä varhemmin. Aika monesti me kohdistamme katseemme mainontaan ja syytä onkin. Suurempi syy löytyy kuitenkin paljon lähempää.

Istuin taannoin lääkäriasemalla odottamassa vuoroani, kun näin erään äidin istuttavan puolivuotiasta prinsessaansa tuoliin. Äiti huudahteli innoissaan, voi kun Anni on iso tyttö, kyllä Anni on iso tyttö.

Kuinka usein lapsi saakaan haltioituneita ja iloisia kommentteja siitä, miten iso hän jo on tai miten paljon hän on kasvanut? Miten lapsemme voisivat olla ymmärtämättä tätä viestiä niin, että mitä isompi sen parempi. Kuka ei haluaisi lisää huomiota ja hyvää? Kuka ei haluaisi miellyttää? Ainakin pienenä.

Alkaa olla aika selvää, että juuri me luomme kasvun kiireen. Emme tietenkään tarkoituksella, me teemme niin kuin aina on tehty. Kuinka monta kertaa olemmekaan aikoinaan itse kuulleet nuo kommentit. Poloiset lapsemme vaan eivät ymmärrä, että toistelemme vanhoja kaavoja, ettemme mieti mitä sanomme, emmekä tarkoita mitä viestimme. Eivätkä he siitä kyllä välittäisikään. Heille on tärkeintä loistaa ja olla keskipisteenä. He ovat hoksanneet mitä me arvostamme ja mihin katseemme kiinnitämme.

Muutama päivä tämän oivalluksen jälkeen tapaan yllättäen pari tuttua tyttöä. Katson lapsia ja huudahdan innoissani, kylläpäs te olette jo isoja tyttöjä!