Yökylässä vieraan miehen luona

Ensimmäinen seminaaripäivä on juuri takana. Kävelen kohti bussipysäkkiä ja otan samalla pikapuhelun korkeammalle voimalle.

”Tilanne on nyt se, että olisi mahtavaa saada yöpaikka Helsingistä ja sen pitäisi tapahtua nopeasti. Yksi paikka on tiedossa, mutta siellä ei ole sänkyä. Tampereella majoitus varmasti järjestyy, mutta sinne on matkaa. Kävi niin tai näin, kaikki on hyvin.”

Olen parissa minuutissa bussipysäkillä ja minulle selviää, että kyseinen paikka ei ole Helsinkiin menijöille. (Olen Otaniemessä Espoossa. ) Asiasta minua valaissut kaveri ei tiedä, mistä Helsingin bussit lähtevät, joten kävelen kohti paria kurssitoveriani, jotka ovat saapumassa pysäkille. Toinen miehistä sanoo olevansa menossa Helsingin keskustaan, joten liityn häneen seuraansa.

Ehdimme juuri pysäkille, kun bussi tulee. Hyvä että saimme pyllymme penkkiin, kun minä jo kerron, että tosiasiassa en oikein tiedä, mihin olen menossa, sillä minulla ei ole majoitusta. Mies vastaa epäröimättä: ”olet tervetullut minun luokseni”. Minä siihen välittömästi: ”ihanko totta, voi miten hienoa”. Olin niin tyytyväinen, että en hetkeäkään epäröinyt. Kun tämän tajusin, selvensin asian miehelle ja tarkistin vielä, että onhan se nyt varmasti ok. Asia oli kunnossa eikä puhelustani ollut kulunut kymmentä minuuttia.

Niin minä sitten vietin pari yötä kurssitoverini luona. Se oli samalla kulttuuri- ja kielimatka, sillä mies on kotoisin Intiasta ja me kommunikoimme englanniksi (joka tosin oli seminaarikielemmekin). Mies valmisti meille herkullisen intialaisen päivällisen, katsoimme Nelson Mandelasta kertovan elokuvan (Invictus, E. Saarinen oli näyttänyt siitä meille mainion pätkän seminaarissa) ja juttelimme niitä näitä. Oli oikein mukavaa ja nukuin hyvin.

Nämä ovat niitä hyviä puolia, jotka ovat seuranneet taloudellisen tilanteeni totaalisesta muuttumisesta joitakin vuosia sitten. Monessa mielessä olen rikkaampi kuin aiemmin. Avun vastaanottaminen ja pyytäminen ovat tulleet helpommiksi, vaikka treeni tälläkin saralla jatkuu. Aiemmin moinen vaihtoehto ei olisi tullut mieleenikään. Olisin ottanut hotellihuoneen (mielellään viiden tähden enkä missään tapauksessa alle kolmen tähden hotellissa) ja viettänyt aikaa yksikseni.

Sen verran olen saanut hotelleissa yöpyä, että tiedän hyvin minulla olleen nyt paljon hauskempaa. Minähän rakastan yhdessä oloa mukavien ihmisten kanssa. Luottamukseni elämään, itseni ja vieraisiin on lisääntynyt ja niinpä yhä useammin löydän itseni upeista kohtaamisista. Luon selkeästi aiempaa enemmän. Kun taas pelot, epävarmuus ja luottamuspula näyttäisivät vähentyneet. En yritä vihjailla, että hankkiutukaahan eroon varallisuudestanne ja tulovirroistanne niin jopas alkaa tapahtua. Sen voin kyllä sanoa, että kaikessa on aina puolensa. Haluan palata tähän aiheeseen monipuolisemmin myöhemmin.

Minulle yösijan pariksi yöksi tarjonnut uusi ystäväni kertoi muuten käyttävänsä ani harvoin julkisia kulkuneuvoja. Hänen autonsa oli korjattavana muutamaa päivää aiemmin sattuneen kolarin johdosta. Onni onnettomuudessa. Minulla puolestani oli ollut vahva levollinen tunne siitä, että majoitus järjestyy. Tosin pari päivää ennen lähtöä epäilys otti tilaa. Koska tiedostin, että mitään todellista hätää ei ole ja kyse on vain opituista malleista, sain rauhan. Asioillahan on aina tapana järjestyä. Sisäiseen vahvaan tietoisuuteen kannattaa luottaa, vaikka sen tarjoama ratkaisu poikkeaisi paljonkin tyypillisistä tavoistamme.

Se mihin ajatuksensa keskittää todellakin lisääntyy. Seminaarin päätyttyä ainakin neljä ihanaa kaveria oli tehnyt selväksi, että he mielellään tarjoavat minulle majoitusta, kun seuraavan kerran tulen pääkaupunkiin. Toivottavasti siihen ei mene pitkä aika. Ihana tavata näitä uusia ystäviä uudelleen, sitä paitsi minä viihdyn Helsingissä ja rakastan merta.

Häikäisevä junamatka

Konduktööri astuu vaunuun tervehtien pirteästi ja ystävällisesti koko vaunullista. Lämmin meininki jatkuu hänen palvellessaan meitä kaikkia erikseen. Kun on minun vuoroni, konduktööri odottaa hiljaa hyräillen lippuani, jota kaivan kassista.

”Sinulla on hieno ote työhösi”, sanon. Hän kiitää hymyillen. ”Olet oivaltanut jotain suurta”, totean. Nuori mies, melkein poikanen, katsoo minua silmiin ja vastaa ”olen samaa mieltä”. Innostun entisestään ja onnittelen häntä. En muista kaikkea mitä puhumme, mutta sen muistan, että nuori konduktööri sanoi lopuksi leikkisästi, että ihan tässä meinaavat jalat mennä alta.

Hetkeä myöhemmin huomaan istuvani väärällä paikalla. Totean sen ääneen ja rinnakkaisella penkillä istuva mieshenkilö sanoo ystävällisesti, että ei kai se mitään haittaa. ”Totta”, sanon hetken emmittyäni, ”vaihdan, jos sellainen tarve tulee”.

Huomaan miehen katsovan minua matkan edetessä hyväntuulisesti muutaman kerran. Pääasiassa hän kuitenkin keskittyy vieressä istuvan rouvaansa. Aivan hetkeä ennen kuin minut sitten häädetään väärältä paikaltani alamme keskustella. En harmikseni muista kumpi teki aloitteen ja mitä silloin sanottiin. Tuli kuitenkin esille, että pariskunta asuu Espanjassa. Minä siinä sitten onnittelemaan ”olettepa onnekkaita. Saatte nauttia parhaita paloja Suomen kauniista kesästä ja Espanjan auringosta”. Siinä vaiheessa kerään jo kamppeitani vaihtaakseni paikkaa. Seison käytävällä ja mies katsoo iloisilla silmillään todeten ” sinä olet hieno ihminen ja sinulla on mahdollisuus samaan”. Innostun miehen tavasta lähestyä minua ja tietysti hänen sanoistaan. Hänen vaimonsa hymyilee vieressä.

Vaihdamme vielä muutaman toisiamme kannustavan kommentin ja mies sanoo minulle lämpimästi sanat, joilla itse usein päätän sähköpostiviestit ”Kaikkea hyvää”. Kurkotan miehen käteen (seison käytävällä ja pariskunta istuu). Kosketan kättä ja sanon ” sitä samaa ja pelkästään hyvää”. Koska tunnelma on katossa, kurkotan myös ikkunapuolella istuvan naisen käteen hyvästelläkseni. Tämä taianomainen hetki tuntuu täysin luontevalta. Se on taas sitä flow-tilaa.

Vaihdan Tampereella junaa ja saan ilokseni todeta, että tässäkin junassa konduktööri on hyvässä vireessä.

Tapahtumat toivat mieleeni tilanteen, jossa löysin itseni halailemasta ”tuntemattoman” mummon kanssa Porin Sokoksen maitotiskin edessä. Se tarina on tässä. Ihania kohtaamisia, lisää näitä!

Täydellinen lopetus täydelliselle päivälle. Olin nimittäin tulossa Helsingistä, jossa sain osallistua Esa Saarisen kolmen päivän upeaan seminaariin.

Eihän se päivä oikeasti vielä junamatkaan päättynyt. Poljin puoli yhdentoista aikaan kotiin ja voitte vain arvata, miten onnellisina koirani ottivat minut vastaan. Riemusta ei hankkinut tulla loppua.

Se on NYT!

Kadotan ihanasti ajantajun ryhtyessäni keskusteluun ihmisten kanssa. Kiirettä tarjoilevat ajatukset menettävät otteensa ja minä olen elementissäni.

Kuinka ollakaan, olen saanut käydä kymmeniä mielenkiintoisia keskusteluita mitä erilaisempien ihmisten kanssa liikkuessani koirien kanssa ulkona. En lakkaa hämmästelemästä sitä! Mikä lahja, kiitos!

Deepak Chopra kertoi thaimaalaisen munkin muistuttaneen hänelle:

” Tärkein aika elämässäsi on juuri nyt.
Tärkein ihminen on se, jonka kanssa olet juuri nyt.
Tärkein työ on se, jota teet juuri nyt.

Jos sen muistat, sellaista elämää haluat elää. Tämä hetki ei lopu koskaan. (Now never ends.)”

Chopra puhui ohjelmassa, joka tuli ulos Hay House World Summitissa 10.6.

Väliäkö sillä mitä muut ajattelee

Tapasin eilen kadulla pulloja kärräävän kaverin. Fillari oli niin täynnä pusseja ja pulloja, että liikkuminen oli hankalaa. Sanoin jotain ystävällistä ja vaihdoimmekin sitten muutaman sanan. Toivottelin lopuksi hyvää ystävänpäivää, hän kiitteli ja me erkanimme toisistamme.

Että tuli hyvä olo! Siinä kävi niin selväksi, että toisiamme varten me täällä ollaan. Tulisipa otettua vastaavia spontaaneja kontakteja useammin.

Mitä tulee pullojen keräämiseen, kokeilin sitä muutama vuosi sitten Tampereella Näsipuistossa. Ei muuten ollut helppoa. Ja minä keräsin parina kauniina kesäpäivänä, kun taas juuri tapaamani kaveri oli liikenteessä muutaman asteen pakkasessa. Ja minun ei ollut pakko kerätä, vaan kyse oli tosiaan kokeilusta. Vaikea duuni oli siksi, että minua hävetti. Hävetti ja nolotti mielettömästi.

Hyvä puoli hommassa oli se, että sain nähdä, miten riippuvainen olen muiden mielipiteistä. Pullojen kerääminen olisi ollut mukavaa puuhaa, jos muita ihmisiä ei olisi ollut riesana. Enhän minä edes tuntenut heitä, mutta silti päässä pyöri, että mitähän noi ajattelee. Auta armias, jos joku tuttu olisi osunut paikalle.

Mulla on kaikenlaisia uskomuksia ja isosta osasta en taida olla laisinkaan tietoinen. Kait ajattelen, että pullonkerääjä on ressukka/luuseri, joka ei ole osannut hoitaa raha-asioitaan ja tuskin se kovin älykäskään voi olla. Ei tuo tietenkään välttämättä ole ollenkaan totta ja jos olisikin, niin mitä sitten? Ajattelenko kaiken huipuksi, että ihmisarvo tulee jonkun tietyn alitajuisesti määrittelemäni pärjäämistason mukaan? Ehkä ajattelen, että muut voivat muka olla mitä vaan, mutta minä en voi samaistua saati tulla samaistetuksi noihin ”heikkouksiin”. Tosiasia kuitenkin on, että mulla on paljon yhteistä jokaisen pullonkerääjän kanssa.

Ihmisten kohtaaminen on minulle jännä juttu, toisaalta haluan sitä kovasti ja toisaalta pelkään samaan aikaan huikeasti. Jopa Facebook on hyvä esimerkki. Olen ollut siellä jo vuodesta 2007, mutta vasta viime päivinä sain rohkeuden kutsua kavereita.

Hyvä jos te,  joiden on helppo tutustua ja ystävystyä tiedätte, että me etäisiltä ja jopa ylpeiltäkin vaikuttavat ihmiset olemme loppujen lopuksi vain peloissamme, epävarmoja itsestämme. Emmekä useinkaan tiedosta sitä edes itse.

Ja meikäläiset, me voimme tehdä uusia valintoja, jos asian tiedostamme ja sitä riittävästi haluamme.

Avuksi työnhakijoille ja myyntityötä pelkääville

Sain tänään hyvän yksinkertaisen vinkin, joka sopii loistavasti kaikille työnhakijoille, myös kesätyöpaikkaa kalastaville. Tämä on oiva työkalu myös muille, jotka kauppaavat mitä tahansa; tuotteita tai ideoita.

Ota paperiarkki ja kirjoita siihen 99 ei-sanaa ja niiden perään yksi kyllä-sana.

Kun saat kielteisen vastauksen, vedä ei-sana yli. Jos jonain päivänä saat 10 hylkäystä, olet saanut hyvän saaliin ja olet yhä lähempänä tavoitettasi.

Aion todellakin testata tätä itse, sillä olen toiminut aiemmin ihan toisin päin. Olen pitänyt jokaista ei-vastausta suurena epäonnistumisena ja olen ottanut asian hyvin henkilökohtaisesti. Tämä ”epäonnistuminen” on täyttänyt mieleni ja vienyt voimani. Sen seurauksena olen alkanut vältellä tilanteita, joissa minulle saatetaan sanoa ei. Arvaat varmasti miten kauppa on käynyt =)

Ei muuta kuin ei-sanoja kirjoittelemaan.