Kansainvälistä auttamistyötä on monenlaista

Mietitkö sinäkin, että miten eksyksissä jotkut lapset ovatkaan, kun voivat pahoinpidellä tällaista kaveria. Upea nuori nainen, kun puuttui asiaan. Se on taatusti myös lasten etu.

Kun avasin tänään Facebookin minua odotti tämä viesti:
Hi Lenita , can you help me? my boyfriend’s daughter is studying in Granada and yesterday She remove this puppy from children who were beating him. She lives in a dorm and she can not get there and do not want to leave the street. can you help me?

Naisen miesystävän tytär on siis opiskelemassa Granadassa ja hän oli ottanut eilen kadulta talteen koiranpennun, jota lapset olivat hakanneet. Tyttö asuu yliopiston asuntolassa ja sinne ei voi viedä koiria. Nainen pyysi minulta apua. En tunne häntä, mutta näytämme olevan Facebookissa kavereita.

Ensimmäiseksi kehuin naiselle tyttöä siitä, mitä hän oli tehnyt. Olisihan hän voinut sulkea sydämensä ja kävellä ohi. Oletettavasti moni oli jo tehnyt niin. Mitä yhdestä koirasta, niitä riittää ja kaikkia ei voi auttaa. Ja mitä noista kakaroista, antakoon joku muu niiden ymmärtää, mikä on oikein ja mikä väärin. Kuinka harva puuttuukaan hyvällä esimerkillä.

Kun on turvassa, voi laittaa silmät kiinni ja nukkua.

Olisihan nainen voinut sanoa tytölle, että selvittää missä on kunnan rankkuri ja vie sinne. Niiden velvollisuus on ottaa koira vastaan. No, siellä koira pääsee kymmenessä päivässä hengestään. Pentu kun on, kuolisi lähes varmasti jo sitä ennen ripuliin. Rokottamaton pentu saisi parvoviruksen sellaisessa paikassa, jossa on paljon koiria. Ymmärrät viimeistään silloin, kun olet kerran ottanut koiran talteen kadulta, että rankkurille vieminen ei tunnu oikealta vaihtoehdolta.

Otin yhteyden Granadassa toimivan yhdistyksemme, Animales sin Suerte, väkeen. He lupasivat auttaa jollain tavalla, mutta majapaikkaa koiralle ei vielä ole tiedossa. Viime yön pentu sai viettää tytön kaverin luona, katsotaan miten käy ensi yönä. Jokaisen koiran auttaminen on myös kuluerä. Mehän heti rokotamme ne jne.

Minuun yhteyden ottanut nainen oli espanjalainen, Marbellasta, eli vain 1,5 tuntia Granadasta. En tiedä, miten tuli ottaneeksi yhteyden minuun. Hän lähestyi minua englanniksi ja myöhemmin jatkoimme espanjaksi. Kysyin häneltä jossain vaiheessa, että tietääkö hän missä olen? Ei tiennyt. Arvelin, että paras kirjoittaa Suomi Jyväskylän perään.
Tällainen se maailma on nykyisin. Ei tule mieleen alkaa valikoida autettavia sen mukaan, missä sitä apua tarvitaan ja kuka sitä tarvitsee. Ja miten hieno esimerkki tämän onkaan siitä, että vaikka pinnallisesti ajateltuna näyttäisi siltä, että tässä autetaan nyt eläimiä, on tässä kyse todella paljon myös ihmisten auttamisesta. Toivon, että koiran talteen ottanut nuori nainen saa painaa päänsä tyynyyn levollisin mielin. Me jatkamme porukalla sen selvittämistä, mihin pikkuinen saadaan ensi yöksi. Olemme naapureita, vaikka välillämme on tuhansia kilometrejä.

Niin tässä on taas yksi, joka etsii akuutin tilanteen jälkeen sitä ikiomaa kotia. Voi myös matkustaa tänne pohjolaan.

Rakkaus ja kosketus parantavat. Pennulla on ikää 2-3 kuukautta.

Miltä susta tuntuu?

”Anteeksi, mutta miten sallitte tuon miehen huutaa tuolla tavalla kesälomaansa viettäville lapsille”. Esitän kysymykseni pelikentän laidassa istuvalle ehkä kuuden hengen porukalle.

Lenkkipolkuni varrelle osuu jalkapallokenttärypäs, jossa pelataan aktiivisesti, toisinaan myös turnauksia. En ole kertaakaan kuullut sellaista huutoa kuin nyt ja nämä nappulat pelaavat pientä kenttää ja näyttäisivät olevan hyvin lähellä miestä, joka on varmaankin heidän valmentajansa. Pelaajat ovat maksimissaan kymmenvuotiaita. Mies ei huudahtele, vaan selittää asioita huutaen – tauotta. Olen herkkä äänien suhteen ja kuulen miehen purkavan vihaansa ohjauksen lomassa.

Olen lähestynyt kentän laidalla istuvaa väkeä sivusta, joten he huomaavat minut ilmeisesti vasta esitettyäni kysymykseni. Yksi nainen katsoo minua yllättyneenä ja vastaa epämiellyttävästi: ”Nämä ovat harjoitukset, pitää huutaa, jotta ne kuulevat”. Minä siihen: ” mies on selvästi vihainen”. ”Ei ole”, vastaa nainen tiukasti. Hämmennyin ja taisin mumista jotain kuten: ” Selvä, hei”. Jatkan matkaani ja kuulen miehen huudon kauas, toiselle puolelle ”isoa” tietä.

Onhan se tavallaan hassua puuttua, olinhan katseellani etsinyt ja huomannut, että kentän laidalla on kourallinen aikuisia. Siitä huolimatta menin juttusille. Voimakas vertaus, mutta otanpa sen kuitenkin tähän eli eihän se ollut niin suuri ihme mitä Hitler teki, kuin se, miten muut lähtivät siihen mukaan. Olisin varmasti myös itse voinut hoitaa tilanteen omalta osaltani paremmin, varsinkin aloittamalla pehmeämmin, menemättä samantien asiaan. Jännitin hieman ja se vaikutti kykyyni vuorovaikuttaa ja olla rennosti läsnä.

Edellispäivänä näin kentän ohi kulkiessani tilanteen, jossa oli aikuinen mies ja kaksi pientä, ehkä 10-vuotiasta poikaa. Toinen pojista makasi maassa kasvot maahan päin. Mies huusi pojalle, ei äskeisen kaltaisella rajulla äänellä, mutta ärsyyntyneenä ja vaativana monta kertaa: ”Nouse nyt! Nyt lakkaat sen itkemisen. Nyt lopetat tuon touhun!” jne. Hän hoki samoja lauseita moneen kertaan pyörien pojan ympärillä muutaman metrin säteellä levottomana. Hän ei mennyt kosketusetäisyydelle, saati koskenut poikaa, lohduttanut. Ei varmaan osannut.

Kukaan meistä ei ole paha, mutta voidaksemme paremmin, meidän on opittava tunnistamaan tunteemme ja ja hyväksyttävä ne. Silloin pärjäämme paremmin itsemme ja muiden kanssa. Annamme ja saamme enemmän.

Eka juhannus ilman alkoholia

Aino ja Mikko Sipposella oli kaunis koti Jyväskylän Tuomiojärven Lehtisaaressa. Antelias pariskunta testamenttasi saaren paikalliselle seurakunnalle 1940-luvulla ja sen myötä koko kaupungin väki saa nauttia saaren kuvan kauniista miljööstä. Sauna on lämpimänä ja kanttiini auki. Saunan ikkunasta avautuu täydellinen postikorttimaisema ja kioskiostoksia lukuun ottamatta kaikki on ilmaista, jopa kyyti saarelle. Juomavedet saa kukin tuoda tullessaan ja alkoholin tuonti on kiellettyä. Tarkemmat tiedot saat halutessasi täältä.

Suuri kiitos Sipposille ja seurakunnalle – pääsin juhannussaunaan. Se olikin ensimmäinen kerta, kun kävin tuossa kauniissa saaressa, jota lähes päivittäin ihailen liikkuessani koirien kanssa. Sää oli täydellinen. Vietin ison osan iltaa mukavassa naisseurassa ja sain uusia tuttavia. Columbiasta Suomeen muuttanut pariskunta lupasi ottaa yhteyden ja tarjota minulle mahdollisuuksia espanjankielen ylläpitämiseen.

Mietin, että oliko tuo elämäni ensimmäinen juhannus, josta puuttui alkoholi kokonaan. Viime juhannus meni Granadassa kokon yli hyppiessä (perinne ainakin Andalusiassa). Espanjalaiset ovat ahkeria oluen ja viinin lipittäjiä, joten eivät nuo kyläjuhlastakaan puuttuneet. Tosin se on kyllä totta, etteivät heikäläiset yleensä vedä itseään samaan tilaan kuin meikäläiset. Espanjassa on kuitenkin nykyisin runsaasti alkoholiongelmia ja perheväkivaltaa, joten ehkä olisi parempi, jos lapset eivät sielläkään saisi edes sitä lipittämisen mallia.

Lehtisaaressa oli paljon lapsiperheitä ja nuoria. Miten mukava on olla, kun ei tarvitse hämmentyä tai pelätä oudosti käyttäytyviä aikuisia. Alkoholi tuo tulleessaan myös monenlaista muuta tuskaa. Riidellään, kontrolloidaan, ollaan varpaisillaan, nälvitään jne. Vaikka olisimme mukaviakin pikkuhiprakassa, en usko sen olevan hyväksi herkkävaistoisille lapsille ja lapset ovat kaikki sellaisia. Eikä todellakaan ole harvinaista, jos liikkeellä on pariskunta eikä alkoholi maistu molemmille, että toinenkin osapuoli kadottaa otteensa tähän hetkeen kiukuttelemalla, valittamalla ja kontrolloimalla.

Siihen aikaan, kun minä olin pieni, tällaisia asioita ja niiden vaikutuksia ei ainakaan meidän porukoissa kukaan tuntunut miettivän tai ei ainakaan tehnyt asialle minun näkökulmastani katsoen kovinkaan paljon. Näky ja elämäntapa olivat olleet todennäköisesti normaalia sukupolvien ajan. Minä jatkoin samaa perinnettä, kunnes nelikymppisenä aloin kyseenalaistaa uskomuksiani, ajatuksiani ja tapojani.

Lapseni syntyi, kun olin 26-vuotias. Muistan olleeni muutaman kerran huonossa kunnossa hänen läsnä ollessaan. Ehkä niitä oli useampikin kerta. Monesti olen ottanut hänet myös mukaani esimerkiksi kesätapahtumiin, joihin (Suomessa) en tämän nykyisen ymmärrykseni varassa häntä veisi. Itse muistan vieläkin lapsuudesta tilanteita, joissa aikuinen on ollut humalassa. Olin joko peloissani, hämilläni tai halusin auttaa, koska ajattelin, että tuo ihminen tarvitsee apua. Suomessa on vaikea suojata lasta niin, että hän ei näkisi juoppoa. Toivottavasti hänen ei kuitenkaan tarvitse olla sellaisen kanssa tekemisissä eikä katsella juomista ja muuta kaikkea mitä kuvioon liittyy.

Nykyisin en juo alkoholia. Kulutus jäi hyvin pieneksi jo joitakin vuosia sitten, mutta muutaman kerran vuodessa saatoin ottaa oluen tai pari lasia viiniä. Helmikuussa jätin sokerin, joten siinä jäivät sitten nämäkin vähät samalla. Lapseni julkinen matkablogi paljastaa, että hänen vapaa-ajan vietossaan alkoholi on yksi kavereista. Siitähän on paljon selvää tutkimusnäyttöä, että lapset hyvin usein omaksuvat tapamme.

Oli ilo katsella nuoria (suurin osa taisi olla ulkomaalaisia), joille juhannus oli yhtä kuin sauna, soutelu, uiminen, kaunis luonto ja mukava seura. Lehtisaareen kokoontunut väki sai nauttia turvallisesta juhannuksesta.

Toivon, että sinullakin oli oikein mukava juhannus!

Haluan eron!

Olen tänään muistellut mummuani, joka syntyi tasan 102 vuotta sitten. Sain häneltä lämpimän sylin, runsaasti aikaa ja paljon muuta arvokasta. Kiitos mummuseni!

Kiittäminen piristää heti mieltä, mutta muistelu teki siinäkin mielessä hyvää, että olin melkein unohtanut monta kivaa juttua. Ajattelin mummua pitkin päivää ja kirjoitin hänestä kiitollisuuspäiväkirjaani.

Mummu oli minulle erittäin rakas ja tärkeä koko lapsuuteni ajan. Ollessani 15-vuotias vanhempani erosivat, eikä ero ollut helppo. Mummukin otti asian raskaasti valiten puolensa. Se oli minulle kova paikka, varmaan siksi, että kaiken huipuksi sekin ihminen, johon aina olin voinut luottaa, oli nyt asenteillaan erosotkussa mukana.

Ne vuodet olivat hämmentävää ja pelottavaa aikaa. Minä vetäydyin. Minusta tuli pelokas, vihainen ja katkera. Nuo kokemukset ja tunteet peittivät osin alleen lapsuuden rakkaan mummun. Kyllähän minä sen nyt ymmärrän, että hän teki parhaansa aina. Eihän silloin kukaan osannut meitä lapsia auttaa, joten miten saatoin odottaa sitä mummulta? Hän oli minulle maailman ihanin ihminen, mutta ei hän ollut juuri kouluja saati terapioita käynyt. Kovia sen sijaan oli kokenut, sodankin nähnyt ja olisi varmasti vain halunnut pitää poikansa perheen kasassa.

Toivon, että ihmiset hoitaisivat eronsa tietoisina siitä, että heidän tehtävänsä on silloin olla läsnä lapsilleen enemmän kuin koskaan – aidosti. Toivon, että muutkin lähimmäiset ymmärtäisivät olla lasten tukena ja haluan muistuttaa, että se ei ole mahdollista, jos he asettuvat jommankumman vanhemman puolelle. Lapsi ei päästä lähelle ihmistä, joka kieltää kumman tahansa hänen vanhemmistaan, vaikka hän itse näyttäisi olevan vihainen toiselle tai molemmille. Tässä ei muuten sitten sanoja tarvita. Lasta ei voi petkuttaa, joten hän vaistoaa kyllä.

Oletpa eroava vanhempi tai läheinen, joka haluat auttaa, ole itsellesi rehellinen. Jos huomaat, että et pysty kunnioittamaan lapsen toista vanhempaa, pyydä apua. Jos vasta suunnittelet eroa, hae apua nyt. Parasta, mitä voit lapselle antaa, on ero rakkaudessa ja hyväksynnässä.

Jos teet eroa vihassa ja toista halveksien, et oikeastaan edes halua erota, vaan kiukutella. Haluat tulla nähdyksi ja kuulluksi. Olet loukkaantunut. Eikä siinä ole mitään väärää, olet vain väsyttänyt itsesi laiminlyömällä tarpeesi. Totuus kuitenkin on, että olet tilassa, jossa on vaikea tahtomattasi olla repimättä kaikkea, mikä kohdalle sattuu. Olemme silloin ymmärtämättämme itsekkäitä, emmekä osaa auttaa itseämme saati muita. Hae siis apua. Hanki ”erovalmentaja”. Sellaisen saat taatusti monesta paikasta ja itsekin autan mielelläni. Sitä paitsi, jos olet vihainen, olet jo erossa. Erossa itsestäsi ja näin ollen erossa kaikesta muustakin. On aika löytää oma ihana itsesi. Saapa nähdä, mitä sen jälkeen haluat tehdä, mutta vasta silloin kykenet tekemään viisaita päätöksiä hyvällä energialla ystävällisesti.

Sinulla on oikeus eroon puolisostasi. Sinulla on oikeus omaan elämään, mutta niin on lapsellakin ja lapsi se on 15-vuotiaskin tai ainakin minä olin. Sitä paitsi viittä vaille terveystieteiden maisterina tiedän nyt, miten herkkiä nuo lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat ja miten vahvasti ne heijastavat tutkimusten valossa tulevaa. Onneksi eron voi hoitaa rauhallisesti. Ja siihen helppoon ei sitten kannata mennä, että kyllähän MINÄ mutta TUO…

Eikä tämä juttu koske vain niitä, jotka ovat eroamassa tai harkitsevat sitä. Se on myös niille, jotka jo ovat eronneet, mutta pitävät kaunaa, halveksuntaa tai vihaa sekä niille, jotka ovat henkisesti kääntäneet selkänsä itselleen ja puolisolleen. Kun hylkäämme itsemme, hylkäämme toisemme. Haluamme kuitenkin lastemme ja koko luomakunnan parasta. Onneksi se on mahdollista!

Asioilla on aina puolensa. Olisinko kirjoittanut tämän tekstin, jos en olisi kokenut kaikkea tuota, mitä yllä kerroin? Kaikesta voi olla kiitollinen.