Minä olen niitä ihmisiä, joka on aina kokenut olevansa joko liian nuori tai vanha tekemään jotain. Parikymppisenä mietin käydessäni visiitillä Ruotsissa, miksi en muuttanut tänne nuorena. Nelikymppisenä arvelin olevani liian vanha lähes joka asiaan.
Huvittuneena panemme merkille, miten lapset kertovat siitä, mitä he pienenä tekivät tai sanoivat. Olen kuullut moisen kommentin monen alle 10-vuotiaan suusta. Eräs pieni kolmivuotias ystäväni hermostuu välittömästi, jos vahingossa mainitsen hänestä puhuessani sanan pieni.
Huolestuneena mietin muiden ohella, mikä siinä on, kun pikkutyttöjen pitää näyttää aikuisilta; ja nuket heitetään nurkkaan ja meikit otetaan esille yhä varhemmin. Aika monesti me kohdistamme katseemme mainontaan ja syytä onkin. Suurempi syy löytyy kuitenkin paljon lähempää.
Istuin taannoin lääkäriasemalla odottamassa vuoroani, kun näin erään äidin istuttavan puolivuotiasta prinsessaansa tuoliin. Äiti huudahteli innoissaan, voi kun Anni on iso tyttö, kyllä Anni on iso tyttö.
Kuinka usein lapsi saakaan haltioituneita ja iloisia kommentteja siitä, miten iso hän jo on tai miten paljon hän on kasvanut? Miten lapsemme voisivat olla ymmärtämättä tätä viestiä niin, että mitä isompi sen parempi. Kuka ei haluaisi lisää huomiota ja hyvää? Kuka ei haluaisi miellyttää? Ainakin pienenä.
Alkaa olla aika selvää, että juuri me luomme kasvun kiireen. Emme tietenkään tarkoituksella, me teemme niin kuin aina on tehty. Kuinka monta kertaa olemmekaan aikoinaan itse kuulleet nuo kommentit. Poloiset lapsemme vaan eivät ymmärrä, että toistelemme vanhoja kaavoja, ettemme mieti mitä sanomme, emmekä tarkoita mitä viestimme. Eivätkä he siitä kyllä välittäisikään. Heille on tärkeintä loistaa ja olla keskipisteenä. He ovat hoksanneet mitä me arvostamme ja mihin katseemme kiinnitämme.
Muutama päivä tämän oivalluksen jälkeen tapaan yllättäen pari tuttua tyttöä. Katson lapsia ja huudahdan innoissani, kylläpäs te olette jo isoja tyttöjä!
Lenitan juttuja 