Onnea uudelle uralle tyttäreni

 

Ohjaako minua pelko vai luottamus? Se on iso kysymys, joka kannattaa tehdä itselle usein.

Tänään on se päivä, kun juuri positiivisen psykologian maisteriksi valmistunut Netta vetää ensimmäisen aihepiiriin liittyvän koulutuksen. Tilaisuudessa autetaan käsittääkseni osallistujia tunnistamaan paremmin vahvuuksiaan ja hyödyntämään niitä. Koulutus toteutetaan jossakin yrityksessä.

Hienoa, että yrityksen johto on päättänyt lähteä tälle tielle. Uskon, että työntekijöiden vahvuuksien kunnioittaminen näkyy sekä työtyytyväisyytenä että yritysten tuloksissa. Se on siis sekä yksilöiden että yritysten etu.

Kun  vuosia stten sain päähäni alkaa vetää Olet sitä mitä ajattelet -tilaisuuksia, olin peloissani. Eräs ystäväni pysäytti minut sanoen: ”Sinulla ei ole mitään syytä pelkoon. Muista, että tilaisuuden osallistujat ovat puolellasi. Hekin haluavat sinun onnistuvan.”

Minä en ollut oppinut näkemään elämää ja ihmisiä tällä tavalla. Tiedän, että tämä paljastaa myös sen, etten itse tukenut muiden onnistumista. Minun oli vaikea uskoa ystäväni sanoja, mutta vaikka ne olivat kaukaisia omaan uskomusjärjestelmääni verrattaessa, ne syöpyivät jostain syystä mieleeni. Kenties jossain syvällä tiedostin ne todeksi? Jos muut haluavat toistensa onnistumista, niin onhan se suuri helpotus. Se on näkökulman siirto pelosta luottamukseen, pelon sekaisesta stressistä innostumisen ja luovuuden ruokkimiseen. Se on siirtymistä yksinäisyydestä ja erillisyydestä yhteyteen.

Nyt tiedän sekin, että jos joku ei halua toisen onnistuvan, se tuo esille vain hänen kipunsa ja keskeneräisyytensä. Siinä ei ole mitään henkilökohtaista, eikä myöskään mitään pahaa. Sydämestämme me haluamme kaikki toisillemme pelkkää hyvää. Oman jaksamisen kannalta on tietysti tärkeää, että lähellämme on voittopuolisesti ihmisiä, jotka ovat eheytyneet niin, että he kykenevät iloitsemaan meidän ja muiden menestyksestä.

Muista siis lapseni, että kaikki on hyvin, kävi niin tai näin.

Yökylässä vieraan miehen luona

Ensimmäinen seminaaripäivä on juuri takana. Kävelen kohti bussipysäkkiä ja otan samalla pikapuhelun korkeammalle voimalle.

”Tilanne on nyt se, että olisi mahtavaa saada yöpaikka Helsingistä ja sen pitäisi tapahtua nopeasti. Yksi paikka on tiedossa, mutta siellä ei ole sänkyä. Tampereella majoitus varmasti järjestyy, mutta sinne on matkaa. Kävi niin tai näin, kaikki on hyvin.”

Olen parissa minuutissa bussipysäkillä ja minulle selviää, että kyseinen paikka ei ole Helsinkiin menijöille. (Olen Otaniemessä Espoossa. ) Asiasta minua valaissut kaveri ei tiedä, mistä Helsingin bussit lähtevät, joten kävelen kohti paria kurssitoveriani, jotka ovat saapumassa pysäkille. Toinen miehistä sanoo olevansa menossa Helsingin keskustaan, joten liityn häneen seuraansa.

Ehdimme juuri pysäkille, kun bussi tulee. Hyvä että saimme pyllymme penkkiin, kun minä jo kerron, että tosiasiassa en oikein tiedä, mihin olen menossa, sillä minulla ei ole majoitusta. Mies vastaa epäröimättä: ”olet tervetullut minun luokseni”. Minä siihen välittömästi: ”ihanko totta, voi miten hienoa”. Olin niin tyytyväinen, että en hetkeäkään epäröinyt. Kun tämän tajusin, selvensin asian miehelle ja tarkistin vielä, että onhan se nyt varmasti ok. Asia oli kunnossa eikä puhelustani ollut kulunut kymmentä minuuttia.

Niin minä sitten vietin pari yötä kurssitoverini luona. Se oli samalla kulttuuri- ja kielimatka, sillä mies on kotoisin Intiasta ja me kommunikoimme englanniksi (joka tosin oli seminaarikielemmekin). Mies valmisti meille herkullisen intialaisen päivällisen, katsoimme Nelson Mandelasta kertovan elokuvan (Invictus, E. Saarinen oli näyttänyt siitä meille mainion pätkän seminaarissa) ja juttelimme niitä näitä. Oli oikein mukavaa ja nukuin hyvin.

Nämä ovat niitä hyviä puolia, jotka ovat seuranneet taloudellisen tilanteeni totaalisesta muuttumisesta joitakin vuosia sitten. Monessa mielessä olen rikkaampi kuin aiemmin. Avun vastaanottaminen ja pyytäminen ovat tulleet helpommiksi, vaikka treeni tälläkin saralla jatkuu. Aiemmin moinen vaihtoehto ei olisi tullut mieleenikään. Olisin ottanut hotellihuoneen (mielellään viiden tähden enkä missään tapauksessa alle kolmen tähden hotellissa) ja viettänyt aikaa yksikseni.

Sen verran olen saanut hotelleissa yöpyä, että tiedän hyvin minulla olleen nyt paljon hauskempaa. Minähän rakastan yhdessä oloa mukavien ihmisten kanssa. Luottamukseni elämään, itseni ja vieraisiin on lisääntynyt ja niinpä yhä useammin löydän itseni upeista kohtaamisista. Luon selkeästi aiempaa enemmän. Kun taas pelot, epävarmuus ja luottamuspula näyttäisivät vähentyneet. En yritä vihjailla, että hankkiutukaahan eroon varallisuudestanne ja tulovirroistanne niin jopas alkaa tapahtua. Sen voin kyllä sanoa, että kaikessa on aina puolensa. Haluan palata tähän aiheeseen monipuolisemmin myöhemmin.

Minulle yösijan pariksi yöksi tarjonnut uusi ystäväni kertoi muuten käyttävänsä ani harvoin julkisia kulkuneuvoja. Hänen autonsa oli korjattavana muutamaa päivää aiemmin sattuneen kolarin johdosta. Onni onnettomuudessa. Minulla puolestani oli ollut vahva levollinen tunne siitä, että majoitus järjestyy. Tosin pari päivää ennen lähtöä epäilys otti tilaa. Koska tiedostin, että mitään todellista hätää ei ole ja kyse on vain opituista malleista, sain rauhan. Asioillahan on aina tapana järjestyä. Sisäiseen vahvaan tietoisuuteen kannattaa luottaa, vaikka sen tarjoama ratkaisu poikkeaisi paljonkin tyypillisistä tavoistamme.

Se mihin ajatuksensa keskittää todellakin lisääntyy. Seminaarin päätyttyä ainakin neljä ihanaa kaveria oli tehnyt selväksi, että he mielellään tarjoavat minulle majoitusta, kun seuraavan kerran tulen pääkaupunkiin. Toivottavasti siihen ei mene pitkä aika. Ihana tavata näitä uusia ystäviä uudelleen, sitä paitsi minä viihdyn Helsingissä ja rakastan merta.

Haluan eron!

Olen tänään muistellut mummuani, joka syntyi tasan 102 vuotta sitten. Sain häneltä lämpimän sylin, runsaasti aikaa ja paljon muuta arvokasta. Kiitos mummuseni!

Kiittäminen piristää heti mieltä, mutta muistelu teki siinäkin mielessä hyvää, että olin melkein unohtanut monta kivaa juttua. Ajattelin mummua pitkin päivää ja kirjoitin hänestä kiitollisuuspäiväkirjaani.

Mummu oli minulle erittäin rakas ja tärkeä koko lapsuuteni ajan. Ollessani 15-vuotias vanhempani erosivat, eikä ero ollut helppo. Mummukin otti asian raskaasti valiten puolensa. Se oli minulle kova paikka, varmaan siksi, että kaiken huipuksi sekin ihminen, johon aina olin voinut luottaa, oli nyt asenteillaan erosotkussa mukana.

Ne vuodet olivat hämmentävää ja pelottavaa aikaa. Minä vetäydyin. Minusta tuli pelokas, vihainen ja katkera. Nuo kokemukset ja tunteet peittivät osin alleen lapsuuden rakkaan mummun. Kyllähän minä sen nyt ymmärrän, että hän teki parhaansa aina. Eihän silloin kukaan osannut meitä lapsia auttaa, joten miten saatoin odottaa sitä mummulta? Hän oli minulle maailman ihanin ihminen, mutta ei hän ollut juuri kouluja saati terapioita käynyt. Kovia sen sijaan oli kokenut, sodankin nähnyt ja olisi varmasti vain halunnut pitää poikansa perheen kasassa.

Toivon, että ihmiset hoitaisivat eronsa tietoisina siitä, että heidän tehtävänsä on silloin olla läsnä lapsilleen enemmän kuin koskaan – aidosti. Toivon, että muutkin lähimmäiset ymmärtäisivät olla lasten tukena ja haluan muistuttaa, että se ei ole mahdollista, jos he asettuvat jommankumman vanhemman puolelle. Lapsi ei päästä lähelle ihmistä, joka kieltää kumman tahansa hänen vanhemmistaan, vaikka hän itse näyttäisi olevan vihainen toiselle tai molemmille. Tässä ei muuten sitten sanoja tarvita. Lasta ei voi petkuttaa, joten hän vaistoaa kyllä.

Oletpa eroava vanhempi tai läheinen, joka haluat auttaa, ole itsellesi rehellinen. Jos huomaat, että et pysty kunnioittamaan lapsen toista vanhempaa, pyydä apua. Jos vasta suunnittelet eroa, hae apua nyt. Parasta, mitä voit lapselle antaa, on ero rakkaudessa ja hyväksynnässä.

Jos teet eroa vihassa ja toista halveksien, et oikeastaan edes halua erota, vaan kiukutella. Haluat tulla nähdyksi ja kuulluksi. Olet loukkaantunut. Eikä siinä ole mitään väärää, olet vain väsyttänyt itsesi laiminlyömällä tarpeesi. Totuus kuitenkin on, että olet tilassa, jossa on vaikea tahtomattasi olla repimättä kaikkea, mikä kohdalle sattuu. Olemme silloin ymmärtämättämme itsekkäitä, emmekä osaa auttaa itseämme saati muita. Hae siis apua. Hanki ”erovalmentaja”. Sellaisen saat taatusti monesta paikasta ja itsekin autan mielelläni. Sitä paitsi, jos olet vihainen, olet jo erossa. Erossa itsestäsi ja näin ollen erossa kaikesta muustakin. On aika löytää oma ihana itsesi. Saapa nähdä, mitä sen jälkeen haluat tehdä, mutta vasta silloin kykenet tekemään viisaita päätöksiä hyvällä energialla ystävällisesti.

Sinulla on oikeus eroon puolisostasi. Sinulla on oikeus omaan elämään, mutta niin on lapsellakin ja lapsi se on 15-vuotiaskin tai ainakin minä olin. Sitä paitsi viittä vaille terveystieteiden maisterina tiedän nyt, miten herkkiä nuo lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat ja miten vahvasti ne heijastavat tutkimusten valossa tulevaa. Onneksi eron voi hoitaa rauhallisesti. Ja siihen helppoon ei sitten kannata mennä, että kyllähän MINÄ mutta TUO…

Eikä tämä juttu koske vain niitä, jotka ovat eroamassa tai harkitsevat sitä. Se on myös niille, jotka jo ovat eronneet, mutta pitävät kaunaa, halveksuntaa tai vihaa sekä niille, jotka ovat henkisesti kääntäneet selkänsä itselleen ja puolisolleen. Kun hylkäämme itsemme, hylkäämme toisemme. Haluamme kuitenkin lastemme ja koko luomakunnan parasta. Onneksi se on mahdollista!

Asioilla on aina puolensa. Olisinko kirjoittanut tämän tekstin, jos en olisi kokenut kaikkea tuota, mitä yllä kerroin? Kaikesta voi olla kiitollinen.