Tämä ikä on hyvä ikä

Minä olen niitä ihmisiä, joka on aina kokenut olevansa joko liian nuori tai vanha tekemään jotain. Parikymppisenä mietin käydessäni visiitillä Ruotsissa, miksi en muuttanut tänne nuorena. Nelikymppisenä arvelin olevani liian vanha lähes joka asiaan.

Huvittuneena panemme merkille, miten lapset kertovat siitä, mitä he pienenä tekivät tai sanoivat. Olen kuullut moisen kommentin monen alle 10-vuotiaan suusta. Eräs pieni kolmivuotias ystäväni hermostuu välittömästi, jos vahingossa mainitsen hänestä puhuessani sanan pieni.

Huolestuneena mietin muiden ohella, mikä siinä on, kun pikkutyttöjen pitää näyttää aikuisilta; ja nuket heitetään nurkkaan ja meikit otetaan esille yhä varhemmin. Aika monesti me kohdistamme katseemme mainontaan ja syytä onkin. Suurempi syy löytyy kuitenkin paljon lähempää.

Istuin taannoin lääkäriasemalla odottamassa vuoroani, kun näin erään äidin istuttavan puolivuotiasta prinsessaansa tuoliin. Äiti huudahteli innoissaan, voi kun Anni on iso tyttö, kyllä Anni on iso tyttö.

Kuinka usein lapsi saakaan haltioituneita ja iloisia kommentteja siitä, miten iso hän jo on tai miten paljon hän on kasvanut? Miten lapsemme voisivat olla ymmärtämättä tätä viestiä niin, että mitä isompi sen parempi. Kuka ei haluaisi lisää huomiota ja hyvää? Kuka ei haluaisi miellyttää? Ainakin pienenä.

Alkaa olla aika selvää, että juuri me luomme kasvun kiireen. Emme tietenkään tarkoituksella, me teemme niin kuin aina on tehty. Kuinka monta kertaa olemmekaan aikoinaan itse kuulleet nuo kommentit. Poloiset lapsemme vaan eivät ymmärrä, että toistelemme vanhoja kaavoja, ettemme mieti mitä sanomme, emmekä tarkoita mitä viestimme. Eivätkä he siitä kyllä välittäisikään. Heille on tärkeintä loistaa ja olla keskipisteenä. He ovat hoksanneet mitä me arvostamme ja mihin katseemme kiinnitämme.

Muutama päivä tämän oivalluksen jälkeen tapaan yllättäen pari tuttua tyttöä. Katson lapsia ja huudahdan innoissani, kylläpäs te olette jo isoja tyttöjä!

Väliäkö sillä mitä muut ajattelee

Tapasin eilen kadulla pulloja kärräävän kaverin. Fillari oli niin täynnä pusseja ja pulloja, että liikkuminen oli hankalaa. Sanoin jotain ystävällistä ja vaihdoimmekin sitten muutaman sanan. Toivottelin lopuksi hyvää ystävänpäivää, hän kiitteli ja me erkanimme toisistamme.

Että tuli hyvä olo! Siinä kävi niin selväksi, että toisiamme varten me täällä ollaan. Tulisipa otettua vastaavia spontaaneja kontakteja useammin.

Mitä tulee pullojen keräämiseen, kokeilin sitä muutama vuosi sitten Tampereella Näsipuistossa. Ei muuten ollut helppoa. Ja minä keräsin parina kauniina kesäpäivänä, kun taas juuri tapaamani kaveri oli liikenteessä muutaman asteen pakkasessa. Ja minun ei ollut pakko kerätä, vaan kyse oli tosiaan kokeilusta. Vaikea duuni oli siksi, että minua hävetti. Hävetti ja nolotti mielettömästi.

Hyvä puoli hommassa oli se, että sain nähdä, miten riippuvainen olen muiden mielipiteistä. Pullojen kerääminen olisi ollut mukavaa puuhaa, jos muita ihmisiä ei olisi ollut riesana. Enhän minä edes tuntenut heitä, mutta silti päässä pyöri, että mitähän noi ajattelee. Auta armias, jos joku tuttu olisi osunut paikalle.

Mulla on kaikenlaisia uskomuksia ja isosta osasta en taida olla laisinkaan tietoinen. Kait ajattelen, että pullonkerääjä on ressukka/luuseri, joka ei ole osannut hoitaa raha-asioitaan ja tuskin se kovin älykäskään voi olla. Ei tuo tietenkään välttämättä ole ollenkaan totta ja jos olisikin, niin mitä sitten? Ajattelenko kaiken huipuksi, että ihmisarvo tulee jonkun tietyn alitajuisesti määrittelemäni pärjäämistason mukaan? Ehkä ajattelen, että muut voivat muka olla mitä vaan, mutta minä en voi samaistua saati tulla samaistetuksi noihin ”heikkouksiin”. Tosiasia kuitenkin on, että mulla on paljon yhteistä jokaisen pullonkerääjän kanssa.

Ihmisten kohtaaminen on minulle jännä juttu, toisaalta haluan sitä kovasti ja toisaalta pelkään samaan aikaan huikeasti. Jopa Facebook on hyvä esimerkki. Olen ollut siellä jo vuodesta 2007, mutta vasta viime päivinä sain rohkeuden kutsua kavereita.

Hyvä jos te,  joiden on helppo tutustua ja ystävystyä tiedätte, että me etäisiltä ja jopa ylpeiltäkin vaikuttavat ihmiset olemme loppujen lopuksi vain peloissamme, epävarmoja itsestämme. Emmekä useinkaan tiedosta sitä edes itse.

Ja meikäläiset, me voimme tehdä uusia valintoja, jos asian tiedostamme ja sitä riittävästi haluamme.