Miltä susta tuntuu?

”Anteeksi, mutta miten sallitte tuon miehen huutaa tuolla tavalla kesälomaansa viettäville lapsille”. Esitän kysymykseni pelikentän laidassa istuvalle ehkä kuuden hengen porukalle.

Lenkkipolkuni varrelle osuu jalkapallokenttärypäs, jossa pelataan aktiivisesti, toisinaan myös turnauksia. En ole kertaakaan kuullut sellaista huutoa kuin nyt ja nämä nappulat pelaavat pientä kenttää ja näyttäisivät olevan hyvin lähellä miestä, joka on varmaankin heidän valmentajansa. Pelaajat ovat maksimissaan kymmenvuotiaita. Mies ei huudahtele, vaan selittää asioita huutaen – tauotta. Olen herkkä äänien suhteen ja kuulen miehen purkavan vihaansa ohjauksen lomassa.

Olen lähestynyt kentän laidalla istuvaa väkeä sivusta, joten he huomaavat minut ilmeisesti vasta esitettyäni kysymykseni. Yksi nainen katsoo minua yllättyneenä ja vastaa epämiellyttävästi: ”Nämä ovat harjoitukset, pitää huutaa, jotta ne kuulevat”. Minä siihen: ” mies on selvästi vihainen”. ”Ei ole”, vastaa nainen tiukasti. Hämmennyin ja taisin mumista jotain kuten: ” Selvä, hei”. Jatkan matkaani ja kuulen miehen huudon kauas, toiselle puolelle ”isoa” tietä.

Onhan se tavallaan hassua puuttua, olinhan katseellani etsinyt ja huomannut, että kentän laidalla on kourallinen aikuisia. Siitä huolimatta menin juttusille. Voimakas vertaus, mutta otanpa sen kuitenkin tähän eli eihän se ollut niin suuri ihme mitä Hitler teki, kuin se, miten muut lähtivät siihen mukaan. Olisin varmasti myös itse voinut hoitaa tilanteen omalta osaltani paremmin, varsinkin aloittamalla pehmeämmin, menemättä samantien asiaan. Jännitin hieman ja se vaikutti kykyyni vuorovaikuttaa ja olla rennosti läsnä.

Edellispäivänä näin kentän ohi kulkiessani tilanteen, jossa oli aikuinen mies ja kaksi pientä, ehkä 10-vuotiasta poikaa. Toinen pojista makasi maassa kasvot maahan päin. Mies huusi pojalle, ei äskeisen kaltaisella rajulla äänellä, mutta ärsyyntyneenä ja vaativana monta kertaa: ”Nouse nyt! Nyt lakkaat sen itkemisen. Nyt lopetat tuon touhun!” jne. Hän hoki samoja lauseita moneen kertaan pyörien pojan ympärillä muutaman metrin säteellä levottomana. Hän ei mennyt kosketusetäisyydelle, saati koskenut poikaa, lohduttanut. Ei varmaan osannut.

Kukaan meistä ei ole paha, mutta voidaksemme paremmin, meidän on opittava tunnistamaan tunteemme ja ja hyväksyttävä ne. Silloin pärjäämme paremmin itsemme ja muiden kanssa. Annamme ja saamme enemmän.

Väliäkö sillä mitä muut ajattelee

Tapasin eilen kadulla pulloja kärräävän kaverin. Fillari oli niin täynnä pusseja ja pulloja, että liikkuminen oli hankalaa. Sanoin jotain ystävällistä ja vaihdoimmekin sitten muutaman sanan. Toivottelin lopuksi hyvää ystävänpäivää, hän kiitteli ja me erkanimme toisistamme.

Että tuli hyvä olo! Siinä kävi niin selväksi, että toisiamme varten me täällä ollaan. Tulisipa otettua vastaavia spontaaneja kontakteja useammin.

Mitä tulee pullojen keräämiseen, kokeilin sitä muutama vuosi sitten Tampereella Näsipuistossa. Ei muuten ollut helppoa. Ja minä keräsin parina kauniina kesäpäivänä, kun taas juuri tapaamani kaveri oli liikenteessä muutaman asteen pakkasessa. Ja minun ei ollut pakko kerätä, vaan kyse oli tosiaan kokeilusta. Vaikea duuni oli siksi, että minua hävetti. Hävetti ja nolotti mielettömästi.

Hyvä puoli hommassa oli se, että sain nähdä, miten riippuvainen olen muiden mielipiteistä. Pullojen kerääminen olisi ollut mukavaa puuhaa, jos muita ihmisiä ei olisi ollut riesana. Enhän minä edes tuntenut heitä, mutta silti päässä pyöri, että mitähän noi ajattelee. Auta armias, jos joku tuttu olisi osunut paikalle.

Mulla on kaikenlaisia uskomuksia ja isosta osasta en taida olla laisinkaan tietoinen. Kait ajattelen, että pullonkerääjä on ressukka/luuseri, joka ei ole osannut hoitaa raha-asioitaan ja tuskin se kovin älykäskään voi olla. Ei tuo tietenkään välttämättä ole ollenkaan totta ja jos olisikin, niin mitä sitten? Ajattelenko kaiken huipuksi, että ihmisarvo tulee jonkun tietyn alitajuisesti määrittelemäni pärjäämistason mukaan? Ehkä ajattelen, että muut voivat muka olla mitä vaan, mutta minä en voi samaistua saati tulla samaistetuksi noihin ”heikkouksiin”. Tosiasia kuitenkin on, että mulla on paljon yhteistä jokaisen pullonkerääjän kanssa.

Ihmisten kohtaaminen on minulle jännä juttu, toisaalta haluan sitä kovasti ja toisaalta pelkään samaan aikaan huikeasti. Jopa Facebook on hyvä esimerkki. Olen ollut siellä jo vuodesta 2007, mutta vasta viime päivinä sain rohkeuden kutsua kavereita.

Hyvä jos te,  joiden on helppo tutustua ja ystävystyä tiedätte, että me etäisiltä ja jopa ylpeiltäkin vaikuttavat ihmiset olemme loppujen lopuksi vain peloissamme, epävarmoja itsestämme. Emmekä useinkaan tiedosta sitä edes itse.

Ja meikäläiset, me voimme tehdä uusia valintoja, jos asian tiedostamme ja sitä riittävästi haluamme.

Avuksi työnhakijoille ja myyntityötä pelkääville

Sain tänään hyvän yksinkertaisen vinkin, joka sopii loistavasti kaikille työnhakijoille, myös kesätyöpaikkaa kalastaville. Tämä on oiva työkalu myös muille, jotka kauppaavat mitä tahansa; tuotteita tai ideoita.

Ota paperiarkki ja kirjoita siihen 99 ei-sanaa ja niiden perään yksi kyllä-sana.

Kun saat kielteisen vastauksen, vedä ei-sana yli. Jos jonain päivänä saat 10 hylkäystä, olet saanut hyvän saaliin ja olet yhä lähempänä tavoitettasi.

Aion todellakin testata tätä itse, sillä olen toiminut aiemmin ihan toisin päin. Olen pitänyt jokaista ei-vastausta suurena epäonnistumisena ja olen ottanut asian hyvin henkilökohtaisesti. Tämä ”epäonnistuminen” on täyttänyt mieleni ja vienyt voimani. Sen seurauksena olen alkanut vältellä tilanteita, joissa minulle saatetaan sanoa ei. Arvaat varmasti miten kauppa on käynyt =)

Ei muuta kuin ei-sanoja kirjoittelemaan.