Olen hyvillä mielin päättänyt, että tänään on pyykkäys- ja siivouspäivä. Koirat pääsivät illalla pitkälle lenkille, joten mennäänpäs pikaisesti asioille, jotta mamma pääsee vauhtiin heti aamusta.
Pihalla vastaani kävelee nuori viehättävä nainen. Hän on jo ohittanut meidät, kun kuulen hänen kysyvän ”oletko sinä Lenita.” Vastaan olevani ja saan kuulla kiitokset blogistani, jonka nainen oli viime talvena löytänyt. Oli ihana ottaa kiitokset vastaan. Juttelemme jonkin aikaa ja jatkamme matkaa. Olipas yllättävä ja mieluisa kohtaaminen. Kiitos!
Kävely tuntuu hyvältä. Jatkamme vähän edemmäs, vielä vähän ja vielä… Löydän itseni metsästä ja syksyn ensimmäinen suppilovahvero hurmaa minut. En tullut ottaneeksi matkaan mukaan kuin pieniä koirankakkapusseja. Eipä ole ongelma tämäkään, sillä Laajavuoren metsätiellä tapaan keijun, joka ojentaa minulle ison pussin.
Poimin lahjan puolilleen suppiksia kauniissa syysilmassa. Koiratkin ovat haltioissaan. Neljä tuntia myöhemmin alamme tehdä kotimatkaa. Alkaa sataa. Nostan kasvoni kohti pisaroita ja kiitän tästä päivästä ja tästä hetkestä.
Sade kiihtyy ja me kastumme läpimäriksi. Se saa minut nauramaan. Kävellessäni mietin, että voisin kiusata itseäni tarttumalla ajatukseen, jolla tekisin tästä ongelman. Totuus on, että nyt sataa kaatamalla ja se sopii minulle. Sitä paitsi, sade tietää lisää suppilovahveroita. Nam.
Kiitos, että elin hetkessä, annoin virran viedä. Niin upeasti se vei, että pyykit ja siivouskin tulivat iltasella hoidettua.
Lenitan juttuja 