Kiinnostaako hengitys ja hieronta?

Jos vastasit kyllä, suosittelen sinulle Voice Massagea (äänihieronta). Kokeilin sitä tänään ensimmäisen kerran ja olin todella positiivisesti yllättynyt. Hoidon nimi voisi minun mielestäni olla mieluummin hengityshieronta ;).

Ennakkokäsitykseni oli sellainen, että siinä hierotaan kurkun seutua, mutta se oli hyvin paljon enemmän. Ensin hieroja hieroi selkää. Se muistutti jotenkin niitä tavallisia hierontoja, joilla olen käynyt, mutta oli kuitenkin täysin erilaista. En puhu asiasta ammatillisesti, koska siitä en ymmärrä mitään. Kirjoitan asiakkaan kokemuksesta.

Hieroja käsitteli selkärankaa ja sen ympäristöä ainutlaatuisella tavalla, joka tuntui minusta heti tehokkaalta. Sitten käsiteltiin niskaa, kaulaa, rintakehää ja kurkkua.

Laulunopettajani mainitsi minulle tästä hierontamuodosta. Tunsin jotenkin heti, että tätä minä haluan kokeilla. Oli kyllä hieno kokemus. En tiedä voiko yhdellä kerralla oikeasti olla niin suurta vaikutusta, mutta minusta hoito tuntui erittäin vapauttavalta. Se todella rentoutti kehoa.

Olin arka ja pelokas lapsi, nuori ja nuori aikuinen sekä aikuinen. Pelko pakkautuu kropassa jännitykseksi. Voin vain kuvitella, miten se vaikuttaa kaiken muun lisäksi hengitykseen. Hassua, minun elämäni käännekohta oli se, kun vuonna 2002 kuulin sanovani ystävälleni puhelimessa, että olen niin huonossa kunnossa, että hengityskin on enää ihan pinnallista. Siihen mennessä en ollut koskaan hengitystäni pohtinut.

Minä uskon, että Voice Massage sopii kaikille, ei vain laulajille ja muille äänityöläisille. Rento keho ja toimiva hengittäminen ovat kaiken perusta. Minä ja Mattilan Karita käymme Oikarisen Piialla ;). Listan kaikista VM-terapeuteista löydät täältä.

Mikä on suhteesi sinuun?

Jos et ole aivan varma, miten kohtelet itseäsi, tässä sinulle yksi keino, jolla saat siitä selvän.

Kiinnitä huomio siihen, mitä näet ympärilläsi. Tarkkaile miten luet ympäristöäsi.

Kun katsot ohi kulkevaa ihmistä, mihin katseesi kiinnität? Näetkö sen, mikä hänessä on kaunista? Näetkö hänessä ylipäätään hyvää? Vai kiinnitätkö huomiosi hänen liian voimakkaaseen meikkiinsä, liikakiloihin tai kädessä olevaan tupakkaan? Näetkö kenties hänen kauniin hymynsä ja loistavat silmänsä?

Kun katsot luontoa, katua, rakennuksia tai koiraa, mitä näet? Huomaatko hyviä, hauskoja, keskeneräisiä, rumia, rempattavia, täydellisiä, tuomittavia, kauniita, ikäviä vai likaisia asioita?

Kun olet läheistesi kanssa, mitä näet silloin?

Entä tunne? Miltä sinusta tuntuu, kun näet hänet tai sen? Tunnetko esimerkiksi iloa, kateutta, kiitollisuutta, ahdistusta, rakkautta, halveksuntaa, sääliä, ärtymystä tai jotain muuta? Voit myös tunnustella, miltä tuo tunne tuntuu kehossasi. Voit kysyä itseltäsi, mitä saan tästä tunteesta? Mitä se minulle opettaa?

Olet sitä mitä ajattelet. Ne asiat, jotka näet muissa ja muualla, ne näet itsessäsi. Suhtaudut itseesi aivan samoin. Yhtä rakastavasti, kriittisesti, ymmärtäväisesti, hellästi, tuomitsevasti jne. Mihin ajatuksesi keskität, sitä saat lisää. Saat lisää vastaavia ajatuksia, vastaavia tunteita ja vastaavia kokemuksia.

Hyväksyvät ajatukset tuovat iloa ja rauhaa, hylkäävät ajatukset tuovat stressiä ja pelkoa. Siis sille, jonka ajatuksista on kyse. Mieli ja keho nauttivat rauhasta ja ilosta. Siinä tunnelmassa ne voimistuvat ja sinä voit yhä paremmin. Onni, luovuus, terveys ja intuitio ovat ilon ja rauhan poikasia.

Kaikki tunteet ovat tärkeitä. Suru ja tuska voivat olla suuria opettajia. Olennaista on, että olemme niistä tietoisia. Jos paha olo on muuttanut asumaan sinuun, etkä tiedosta sitä, ei ole ihme, jos onni ei hymyile. Me voimme olla riippuvaisia ihmeellisistä asioista, kuten tuomitsemisesta ja murehtimisesta. Mutta ei hätää, jos minäkin olen selvinnyt noista kahdesta, niin kuka vaan voi tehdä saman ja paljon enemmän.

Oletko yksin?

Vietätkö juhannusta yksin? Tunnetko olosi yksinäiseksi?

Minulla on nyt edessä elämäni toinen juhannus yksin. Viime joulu oli ensimmäinen joulu, jonka vietin osin itsekseni.

Minä viihdyn yksin. Nautin omasta olosta ja rauhasta. Sitä paitsi vilskettä on riittänyt ennen juhannusta ja taas on vieraita tulossa heti juhannuksen jälkeen.

Siitä huolimatta jouluna ja juhannuksena yksinolo maistuu yksinäisyydeltä. Se minun pienempi puoleni, se joka haluaa lannistaa minua, sanoo: nyt näet millainen ihminen olet! Keiden kanssa vietät keskikesän juhlaa? Kuinka monta kutsua olet saanut? Paska mikä paska.

Hymyilen, kun kirjoitan tätä. Minulla ei ole hätää, kaikki on hyvin. Pärjään nykyisin aika mallikkaasti tuon pienemmän minäni kanssa. Ehkä juuri siitä syystä halusin ja rohkenin kuunnella sen juttuja. Halusin päästä jyvälle, mitä se yksinäisyyden tunne oikein on.

Kun uskoin pientä minääni ja lähdin mukaan sen juttuihin, siitä seurasi lisää tarinaa. Muistatkos miten olit joulunakin yksin? Ja edellisenä juhannuksena ystäväsi kutsui sinut kuule säälistä sukulaistensa mökille. Olet säälittävä ja surkea. Sitä rataa se tarina jatkuu ja jatkuu. Loppua ei ole, jos en ohjaa aatoksia muualle.

Mitä minulle tapahtui tätä kuunnelmaa eläessäni? Koin muiden hyljänneen minut, joten aloin itsekin hylkiä itseäni. Tätä seurasi tietysti paha, ahdistava olo. Kyyneleet valuivat silmistä. Sen pidemmälle en tilannetta päästänyt, vaan siirsin ajatukseni positiivisiin:

Kuinka monta juhannusseurakutsua minä olen esittänyt ystäville tänä vuonna? Mikä estää minua lähtemästä saaristoon ja iloitsemasta kesästä ja ihmisistä siellä? Se toinen juhannus, jonka olin Naantalissa, oli ikimuistoinen alkukankeuksien jälkeen. Voit myös jäädä kaupunkiin ja nautiskella kauniista kesästä siellä. Voit milloin vain ajaa Naantaliin, jonka näkymiä rakastat.

Joulu ja juhannus ovat uskomuksissani perhe- ja porukkajuhlia. Hassua. Tosiasiassahan koko elämä on yhtä juhlaa. Me olemme kaikki yhtä perhettä jokaisena elämän päivänä. Minä voin kuvitella asian siis ihan miten haluan ja myös uusiksi. Voin tehdä elämästäni helvettiä tai taivaallista.

Hyväksytyksi tulemisen tarve ja hylätyksi tulemisen pelko vähenevät, kun rakkaus itseä ja elämää kohtaan lisääntyy. En tarvitse kiirettä, kutsuja ja seuraa todistaakseni olemassaoloni oikeutta itselle ja muille. En odota muilta näyttöjä, vaan teen mistä nautin.

Oikein hyvää juhannusta ihan jokaiselle!

Halauksin, Lenita

Olen parhaani tehnyt!

Tämä juttu on sinulle, joka et ole aivan varma siitä, että olet tehnyt parhaasi. Tämä juttu on varsinkin aikuisten lasten vanhemmille.

Kun olo on epävarma, on hyvä toistella olen tehnyt parhaani -sanoja. Ihan toinen asia on sitten se, kun noita sanoja käytetään puolustautumiseen – suojakilpenä. Jotta tarvitaan puolustusta, ollaan sodassa. Mistä oikein on kysymys?

On totta, että jokainen, ihan jokainen, tekee aina parhaansa. Niillä voimilla, sillä osaamisella ja sillä ymmärryksellä, joka meillä kulloinkin on.

Tähän kannattaa pysähtyä, hengittää ajatusta sisään ja kuunnella, miltä kropassa tuntuu. Olen tehnyt parhaani. Kaikki on hyvin. Kaikki on niin kuin on tarkoitettu. Olen tehnyt parhaani niillä voimilla ja sillä ymmärryksellä, joka minulla silloin oli.

Kehotin pysähtymään tuohon ja suosittelen palaamaan siihen, sillä mielestäni moni meistä ei ole sisäistänyt asiaa ihan loppuun asti. Voimme vielä ajatella ystävämme kohdalla sen olevan totta, mutta kun tulemme itseemme, koemme syyllisyyttä. Odotimme itseltämme enemmän. Emme ole antaneet itsellemme kaikkea anteeksi.

Mistä tiedän, onko näin minun kohdallani? Edellä jo ehdotin pysähtymistä ja kehon kuuntelua. Toinen hyvä keino on, että esität itsellesi hyviä kysymyksiä.

Kun lapset haluavat jutella menneistä, minun toiminnastani ja omista tunteistaan, miten koen tilanteen? Toivotanko keskustelun tervetulleeksi vai lyönkö jarrut päälle? Olenko kiusaantunut ja sulkeutunut vai avoin ja utelias? Kuuntelenko ja otanko vastaan koko sydämelläni? Vai onko minulla tapana puolustaa itseäni ja katkaista keskustelu tokaisemalla: ”olen parhaani tehnyt”. Jatkanko selittelyä (=puolustus): Silloin ei ollut helppoa, isänne…plaa plaa plaa?

Mitä tämän tutkimusretken avulla löydätkään itsestäsi, muista taas, että kaikki on hyvin. Olet tehnyt parhaasi. Vaatii rohkeutta ja halua pysähtyä, kuunnella ja kysyä. Onnittele siitä itseäsi.

Jos luet tätä juttua, olet kiinnostunut ottamaan uusia askeleita. Jokainen etenee omaan tahtiinsa. Kun olet valmis, voit vaikka kirjoittaa lapsellesi ja sanoa, että haluan pyytää sinulta anteeksi. Olen ollut kovin epävarma ja ottanut asiat hyvin henkilökohtaisesti. Anteeksi. Muistan, että olet halunnut keskustella siitä miltä sinusta tuntui, kun minä olin aina töissä, kun sinä olit pieni. Jos vielä haluat keskustella siitä tai mistä muusta asiasta tahansa, minä olen nyt siihen valmis. Minä odotan sitä ilolla.

Se alue, jossa meillä on vastustusta, tarjoaa meille suuren vapautumisen mahdollisuuden. Kun otamme tällaisia askeleita, se vapauttaa meitä kokonaisvaltaisesti. Mieltä ja kehoa. Jännitys, joka meihin on pakkautunut, voi aiheuttaa fyysisiä ja henkisiä sairauksia, jos se ei löydä muuta ulospääsyä.

Voi olla, että lapsi on heti mukana, mutta kannattaa olla valmis myös siihen, että hän hyökkää. Hän tekee sen silloin varmasti omalla tutulla tavallaan: ivalla, vaikenemisella tms. Hän on voinut yrittää vuosikaudet, ja uusi tilanne on hänelle uusi, eikä hän ole välttämättä valmis. Se on tärkeää ymmärtää ja sallia. Hänkin tekee parhaansa. Vaikka hän on ehkä halunnut keskustella aiemmin, hän on myös oppinut meidän kaavamme toimia. Samoin kuten me olemme sen oppineet vanhemmiltamme ja he taas heidän vanhemmiltaan jne.

Vaikka lapsi ei koskaan olisi valmis keskustelemaan, se on hänen valintansa. Sinun tekosi ovat sinun valintojasi, ja sen kyllä tuntee koko kehossa, kun on ottanut oikean askeleen, askeleen kohti rauhaa ja rakkautta. Nauti siitä ja anna lapsesi olla rauhassa. Saat lisää rauhaa.

Moni aikuinen lapsi janoaa tulla kuulluksi. Odottaa mahdollisuutta kertoa äidille ja isälle oman tarinansa. Voit tehdä hänelle suuren palveluksen tarjoamalla tuon mahdollisuuden. Tarina ja tilanne voivat herättää paljon voimakkaita tunteita. Ne ovat tärkeitä, mutta kuitenkin vain tunteita. Ei niihin kuole. Paljon auttaa sekin kun ymmärrämme, että mitään ei kannata ottaa henkilökohtaisesti.

Tässä kaikessa on suuri todennäköisyys, että itse kukin pääsee lähemmäs itseään. Niin yleensä käy kun olemme rehellisiä itsellemme, tulemme näkyviksi ja toimimme sydämestä. Tästä taas seuraa se, että pääsemme lähemmäs toisiamme. Jos elämässä on mukana myös seuraavia sukupolvia, niin aivan automaattisesti pääsemme lähemmäs heitäkin. Kuin myös kaikkia muita maailman ihmisiä. Minä lupaan 😉

Koskaan ei ole liian myöhäistä ojentaa kättä, ei koskaan.

PS. Jos sinulla on tapana ottaa asioita henkilökohtaisesti, niin kuin monilla meistä on, suosittelen lämpimästi Miguel Ruizin kirjaa: Neljä tietä vapauteen. Suosittelen kirjaa ihan jokaiselle. Siinä on vain 114 sivua, joten mistään tiiliskivestä ei ole kyse.

Ei, älä – niin helppo heittää lapselle

Minulla oli pari ihanaa siskon pentua kylässä. Poitsu on neljä ja neiti kymmenen vuotta.

Nuorimmainen on vekkuli kaveri. Ihan syötävä ja kekseliäs kuin mikä, mutta myös varsin äänekäs ja vallaton. Näin ollen sain häntä aika usein toppuutella.

Huomasin käyttäväni paljon sanoja ei ja älä. Niin helppoa. Tulee vanhasta muistista. Ensin minua ärsytti toimintani, kunnes tajusin ärsytyksen haitallisuuden ja aloin leikkiä, kokeilla ja haastaa itseäni. En ollut kovin hyvä, mutta silloin tällöin onnistuin.

Uskon vetovoiman lakiin. Jos huudan ”älä juokse”, saan juoksemista. Uskon, että ajatukset ja puheet kannattaa keskittää siihen mitä haluan, eikä siihen mitä en halua. Nämä ovat todellakin kaksi täysin erilaista lähestymistapaa. Ensimmäinen on positiivinen ja toinen negatiivinen, positiivinen vie minut lähemmäs sitä mitä haluan ja negatiivinen kauemmas. Kuitenkin me hölmöt puhumme yleensä juuri siitä mitä emme halua ;).

Kun puhun sillä tavoin lapselle, se voi tuoda tullessaan surua, vihaa, pelkoa ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Kun kerron mitä haluan, lähestymistapani on paljon myönteisempi. Varsinkin siksi, että viskoessani sanoja ei ja älä puheeni on monesti muuttunut huudoksi tai ”piilotetuksi” raivoksi. Josta tuli mieleeni, että sanoilla on tietysti vähemmän merkitystä kuin sillä tunteella, jolla olen läsnä muille.

Ei ja älä näkyvät meissä tosiaan usein vielä aikuisiässä, eivätkä vain niin, että toistelemme niitä lapsillemme. Ne voivat näkyä myös monina muina pelkoina. Emme usko itseemme, emme uskalla ottaa riskejä ja olemme monin tavoin epävarmoja. Emme vieläkään tiedä mitä haluamme. Keskitymme lähinnä siihen mitä emme halua ja olemme onnettomia. Joku kuulee edelleen mummon tai isän äänen päässään. Aiheesta lisää: Ei jättää hämmentäviä jälkiä.

Tässä muutama esimerkki negatiivisesta ja positiivisesta puhuttelusta.

Älä, ei (tätä en halua) – Kyllä (tätä haluan)
Et ota sitä – Laita se siihen pöydälle, kiitos.
Älä huuda – Kerro ihan rauhassa, kuuntelen.
Ei enää sanaakaan – Kuunnellaan hiljaisuutta.
Et kiusaa koiraa – Anna koiralle rakkautta.
Älä leiki ruuan kanssa – Syöpä vihreät ja punaiset.
Älä mene sinne – Tulehan tänne

Kun otamme mielikuvituksemme mukaan, löydämme hauskoja sanoja ja keksimme muutenkin vaikka mitä. Lapset rakastavat sanaleikkejä ja käyttävät mielikuvitustaan paljon meitä enemmän ja taitavammin. Jos antaudumme leikkiin, omakin mielikuvituksemme saattaa herätä uuteen kukoistukseen. Lapsella on tulevaisuudessa paljon enemmän käyttöä mielikuvitukselle kuin pelolle. Myös vuorovaikutustilanteissa. Mitä ihania lahjoja me voimmekaan lapsille antaa – ja itsellemme siinä samassa.

Ps. Testasin kiitollisuusharjoitusta lasten kanssa. Vinkin antoi aiemmin täällä Sini. Olin todella yllättynyt siitä, miten hienosti se meni. Minäkin kirjoitin aiheesta lyhyesti kommentin kiitollisuuspäiväkirjani yhteyteen.

Syöpä saa naurattaa

Olen saanut viime aikoina syöpäuutisia aiempaa enemmän. Joka kerran tieto on yllättänyt minut, ja olen kokenut sellaisen en kestä /ei ole totta -paniikkiolon.

Erikoista ja uutta tässä on se, että tuo epätoivon tunne on mennyt nopeasti ohi. Ajattelutapani on muuttunut, minä olen muuttunut. En silti voi varmaksi tietää, mikä olisi tilanne, jos tyttäreni sairastuisi tai minä itse. Uskon kuitenkin, että jotain minussa on todella muuttunut.

Hieman hirvittää käsitellä aihetta, koska tämä on jossain mielessä meille arka ja tabu. Eikä minulla ole asiasta omaa kokemusta. Kaiken huipuksi laitoin jutulle räväkän otsikon muistuttaakseni siitä, että syöpä ei parane säälimällä, suremalla eikä vihaamalla. Se ei lannistu pakenemalla eikä välttelemällä. Syöpää sairastava ei ole yhtä kuin syöpä. Nyt on käyttöä hyvälle energialle ja ystäville.

Ajattelen, että kaikki tapahtumat ovat elämässämme opettaakseen meille jotain. Ihan samoin kuin kaikki ihmisetkin ovat. Mikään ei ole sattumaa. En tietenkään tarkoita, että haluaisin kenenkään terveyden heikkenevän oppimisen vuoksi. Olen sitä mieltä, että kun me koemme yllättäviä asioita, me kasvamme, varsinkin jos sen sallimme. Me voimme saada paremman yhteyden itseemme ja sitä kautta muihin.

Kropassamme tapahtuu koko ajan kaikenlaista. Mainittakoon, että en ole lääkäri. Ihmisen ruumis on ihmeellinen ja se hoitaa ja korjaa jatkuvasti itseään. Meillä kaikilla on kokemusta muun muassa siitä, miten pienet haavat umpeutuvat ja uusi iho kasvaa tilalle. Voin hyvin kuvitella, että meillä voi joskus olla myös jotain vakavaksi kutsuttua, joka kuitenkin korjaantuu. Emmekä edes tienneet asiasta. Toisinaan jokin sairaudeksi tunnistettava epätasapaino löytyy lähes vahingossa. Joskus elimistön ainutlaatuinen korjausjärjestelmä ei tunnu lainkaan löytävän tasapainoa. En suosittele tässä koululääketieteen kieltämistä mitenkään. Toisaalta tiedän myös muiden vaihtoehtojen tepsineen. Miksei näitä voisi käyttää rinnakkain? Tarkoitan oikeastaan sitä, että mielestäni sellainen kokonaisvaltainen parantuminen voikin tapahtua vain kun ajattelumme muuttuu. Upea nyt jo yli kahdeksankymppinen Louise L. Hay pyysi lisäaikaa lääkäreiltä, loi oman hoitosuunnitelmansa ja kuuden kuukauden kuluttua syöpä oli poissa.

Sairaus, kipu, jännitys jne. ovat viestejä. Ne kertovat, että kaikki ei ole tasapainossa. Niitä kannattaa siis kiittää. Kiitos tiedosta. Nyt on hyvä pysähtyä ja kuunnella. Keho palvelee meitä. Minä en usko taisteluun, en sen paremmin läskejä kuin sairaita solujakaan vastaan. Kaikelle sille mitä me olemme, mitä meissä on, on hyvä olla hellä. Rakkaus parantaa.

Kun sairaus havaitaan, maailma muuttuu helposti sairauskeskeiseksi. On hyvä muistaa, että suurin osa kropastamme on samaan aikaan erinomaisen terve. Siinä on taas yksi kiitollisuuden aihe lisää. Kroppamme palvelee meitä jälleen, ja mieli voi olla suureksi, suureksi avuksi. Muistaa kannattaa sekin, että se, mihin ajatuksemme keskitämme, lisääntyy. Olipa kyse asiasta tai fiiliksestä. Jos pelkään, saan lisää pelättävää jne. Olen kirjoittanut aiheesta blogissani ja lisää luettavaa saa Louisen Hayn teoksista tai vaikkapa suuren suosion saavuttaneesta Salaisuus-kirjasta (Secret).

Mikä on syövän viesti? Louise L. Hay kirjoittaa kirjassaan You can heel your life syövästä seuraavasti: ”syöpä on vaiva, joka on seuraus pitkään jatkuneesta syvästä mielipahasta, kunnes se alkaa syödä ruumista. Lapsuudessa tapahtui jotain, joka tuhosi luottamuksen tunteen. Tämä kokemus ei unohdu koskaan ja yksilö elää itsesäälin tunteessa, kokien vaikeaksi kehittää ja ylläpitää pitkäaikaisia merkittäviä ihmissuhteita. Tästä uskomusjärjestelmästä johtuen elämä näyttää olevan täynnä pettymyksiä. Toivottomuuden ja avuttomuuden tunne sekä menetykset täyttävät ajattelun ja muiden syyttäminen ongelmista on hyvin helppoa. Syöpään sairastuneet ovat myös hyvin itsekriittisiä. Minulle avain syövästä parantumiseen on oppia rakastamaan ja hyväksymään itsensä. ”

Noin kirjoittaa siis Louise Hay kirjassaan, jota on myyty yli 35 miljoonaa kappaletta. Muutaman kerran on mielessäni käynyt, että ihme, että minä en ole sairastunut syöpään tai johonkin vastaavaan. Kun kirjoitin Louisen tekstiä, se kävi todellakin jälleen mielessä. Tuo kuvaus sopii minuun täydellisesti. Ei sitä silti koskaan tiedä, vaikka kantaisin jotain tautia ja luonnollista on sekin, että tauti tulee viiveellä. Tähän ajatukseen on turha keskittyä enempää, enhän halua vetää sitä puoleeni 😉

Minä uskon, että kaikki taitekohdat ovat uuden alkuja. Uskon Louisen tavoin, että olennaista on rakastaa itseään ja hyväksyä itsensä. Koululääketieteessä hoidetaan usein seurauksia. Jos ongelma on edelleen olemassa, voi hoidettua sairautta seurata toinen tai sairaus voi uusiutua. Taas yksi hyvä syy rakastaa itseään ja hyväksyä itsensä. Ja tässä toinen huikea:

Geenimme muuttuvat, kun ajattelumme muuttuu. Näin väittää amerikkalainen tohtori, Bruce Lipton.

Syöpä tai ei, toivon meidän kaikkien elämään paljon naurua, iloa ja laulua sekä saman verran thänk juuta ja lav juuta.

Lapseni – sinä olet väärässä

Olen useita kertoja ollut läsnä tilanteessa, jossa lapsi toteaa vanhemmalleen jotain yllättävää. Joskus lapsi on keski-ikäinen aikuinen, ja monesti kyse on ollut pienestä ihmisestä. Keskityn tässä jutussa lähinnä näihin nuorempiin.

Tilanne on mennyt monesti niin, että lapsi toteaa jotain, joka hänen mielestään on tai ei ole tapahtunut joskus menneisyydessä. Tai hän kuvaa tunnetta, jonka on kokenut. Hänen vanhempansa vastaa saman tien, ettei se niin mennyt, ei ole totta tai nyt muistat ihan väärin. Lapsi alkaa jankuttaa tai vaikenee.

Kun kiellän tai mitätöin lapsen kommentin, se tuntuu hänestä taatusti hyvin hämmentävältä. Hämmennys taas on stressaavaa ja pelottavaa. Kuten tiedämme, siitä voi seurata monenlaista. Ei ihme, jos hänelle syntyy käsitys, että hänellä ei ole oikeutta omiin kokemuksiin ja tunteisiin. Hän alkaa kieltää ne eli hän alkaa kieltää itsensä. Mitä kaikkea tällaiset väärinkäsitys ovatkaan tässä maailmassa saaneet aikaan?

Lapsi ei näe sitä, mitä minä näen sivusta. Vanhempi ottaa asian henkilökohtaisesti ja kokee lapsen sanoman arvosteluna. Hän taantuu itse lapseksi, eikä näin ollen kykene siinä hetkessä olemaan vanhempi. Hän ei ole läsnä ja tukena lapselle. Hän ei kykene tulemaan vastaan, kiittämään kommentista ja kysymään ystävällisesti, että niinkö sinä asian muistat, ai sitenkö sinä asian koit?

Sen sijaan hän asettuu lapsen kanssa eri puolille eli häntä vastaan. Hän kertoo lapselle, miten asia oli ja mikä on totuus. En ihmettelisi, vaikka lapsi kokisi tilanteen pienenä hylkäyksenä. Lapsi jää joka tapauksessa hyvin yksin ja ymmärtää tehneensä jotain tosi typerää ja väärää. On aivan selvää, että hän vetää siitä omat johtopäätöksensä.

Minulla on tästä kaikesta myös paljon omakohtaista kokemusta. Tällaista se oli minun ja tyttärenikin välillä. Kun aloin kiinnittää asiaan huomiota ja hoitaa itseäni, aloin muuttua. Arvelen tänä kesänä kaksikymmentä vuotta täyttävän prinsessani olevan nykyisin sitä mieltä, että otan hänet vastaan. Vihdoin!

Heilutan taikasauvaa, eikä meistä kukaan enää ota mitään henkilökohtaisesti. Me ymmärrämme tehneemme vanhempina parhaamme ja kerrassaan odotamme ilolla lastemme tuovan esille asioita, jotka hämmentävät meitä. Me menemme tilanteeseen kiitollisina ja uteliaina täynnä rakkautta ja hyväksyntää.

Ei mummulla ole niin väliä

Oletko sinä mummu, joka vähättelee itseään ja pistää muut etusijalle? Tiedän, että tarkoitat hyvää, joten haluan kirjoittaa sinulle aiheesta.

Sinä ajattelet, että ihanat lapsenlapsesi ovat ne tärkeimmät, niinpä haluat antaa heille kaikkesi. Ota sinä vaan, menkää te…ei mummulla ole niin väliä. Mummu ottaa sitten, jos jotain jää. Mummu nyt on tällainen vanha ja raihnainen. Eihän mummu näistä mitään ymmärrä.

Meillä on hassu tarve painaa itseämme alas. Moitimme ja vähättelemme itseämme mielessämme, ja osa meistä ottaa nuo päänsisäiset tarinat todesta. Kun sitten saamme niitä ihania lapsenlapsia, alamme vahingossa entistä enemmän jopa puhua noita ikäviä asioita ääneen.

Haluamme näyttää pikkuisille, että he ovat tärkeitä. Valitettavasti he oppivat ihan muuta. Esimerkkimme ratkaisee, ja he alkavat ymmärtää, että joku muu on aina tärkein. Eikä vanhaksi ole tulemista. Niinhän rakas ja viisas mummu opetti. Pitää aina ajatella muita ja vähätellä itseään.

Jos haluat lastenlastesi nauttivan elämästä, ala nauttia siitä itse. Salli itsellesi hyvää ja keskitä ajatuksesi kauniisiin asioihin. Helli ja jaa rakkauden sanoja suloisille lastenlapsillesi. Jos haluat antaa vielä enemmän, tee samaa lasten vanhemmille.

Miten ihanaa lapsen on kasvaa, kun me kaikki etsimme ja näemme sen kauniin, mitä heidän vanhemmissaan ja muissa läheisissään on. Jakamalla kauniita sanoja, tekoja ja aikaa olemme enkeleitä vailla vertaa.

Haluatko muutosta, mutta et tiedä mistä aloittaa?

Joskus on vaikea tietää mistä aloittaa. Pää on yhtä hämmennystä ja tuntuu, että voisi tai pitäisi tehdä niin paljon. Tämä olo voi johtaa siihen, että ei tee mitään.

Mikä avuksi? Seuraava askel, muuta ei tarvita. Tee yksi asia kerrallaan, mielellään pieni. Sellainen, jonka voit tehdä 24 tunnin sisällä. Jos se on esimerkiksi jokin hoito, et voi ehkä toteuttaa sitä 24 tunnin sisällä, mutta voit varata sen jne.

Kun olet ottanut tuon seuraavan askelen, otat seuraavan. Muuta ei tarvita, askel kerrallaan vain.

Jos et laisinkaan tiedä mikä se seuraava askel olisi, mutta tiedät haluavasi muutosta, tässä muutama vaihtoehto, joiden uskon sopivan kaikille.

1 Ala pitää kiitollisuuspäiväkirjaa.

Kirjoita säännöllisesti. Olen kirjoittanut aiheesta näillä sivuilla ja voit myös katsoa mallia minun päiväkirjastani, jota julkaisen täällä.

2. Ala liikkua enemmän luonnossa.

Ihaile kaikkea sitä mitä näet ympärilläsi, kiinnitä katseesi yksityiskohtiin. Jopa Prinssi Charles sanoi liikkuvansa mieluummin luonnossa kuin katsovansa televisiota. Hänenkin mukaansa luonnossa liikkuminen parantaa keskittymiskykyä. Ja se on muuten erinomainen paikka kehittää omaa läsnäolokykyään. Sitä kait se keskittymiskykykin on.

3. Tuo päivääsi hetki, jolloin rauhoitat mieltäsi.

Voit esimerkiksi vain istua hiljaa selkä suorana ja kuunnella hengitystäsi. Jos ajatuksia tulee mieleen, kuten niitä tulee, anna niiden mennä ohi kuin pilvien taivalla. Palaat vain hengitykseen. Voit aloittaa vain muutamalla minuutilla. Aloittelijalle 3–5 minuuttia on jo hyvä startti, mutta tee se säännöllisesti eli vähintään kerran päivässä. Noista ajatuksista tuli mieleeni, että kun itse aloitin tämän, minulle putkahteli ihan hassuja ajatuksia mieleen, muun muassa tämä: söisinkö omenan.

4. Tarkkaile ajatuksiasi.

Älä lähde mukaan niihin, jotka tekevät sinulle tai muille pahaa. Ne ovat pienen mielen tepposia. Se tosiaan keksii meille koko ajan kepposia. Älä myöskään moiti itseäsi siitä, että päässäsi pyörii noita stressaavia ja jopa tuhoisia ajatuksia. Niitä pyörii joka päässä. Kun huomaat sellaisen, anna sen mennä kuin pilven taivaalla ja siirrä huomiosi johonkin hyvään.

Kaikki yllä olevat ehdotukseni ovat sellaisia, että ne taatusti vähentävät hämmennystä. Silloin suuri minäsi saa enemmän tilaa. Ja seuraavat askeleet ovat helpompia. Voipi olla, että löydät itsestäsi ihan uusia huikeita juttuja. Pidä hatustasi kiinni ja nauti matkasta!

Pelon ja vastustuksen tuolla puolen

Minä en nyt kirjoita siitä pelosta, joka suojelee minua petoelämiltä. Kirjoitan pelosta, joka pitää minut pienenä. Pelosta, joka estää minua elämästä. Siitä pelosta, joka estää minua tekemästä parhaani. Siitä, joka estää minua olemasta sinut itseni kanssa. Joka saa minut pelkäämään pelkoa.

Kun minä tulen näkyväksi ja toteutan itseäni, olen hyväksi myös muille. Kaikki voittavat. Jo tästä voin päätellä, että pelon ei ole tarkoitettu pysäyttävän minua. Niin minä kuitenkin pelkoa pitkään luin. En voi tehdä sitä, en voi mennä sinne. Se on mahdotonta. Uskoin hassuja ajatuksiani, enkä voinut hyvin.

Mikä on pelon viesti? Mikä on sen todellinen tarkoitus? Minä uskon, että se on kutsu. Se on tie itseen, minuun. Ei ihme, että Tommy Hellstenkin on sitä mieltä, että lähelle on pitkä matka. Pelon takana on usein aarre, ellei peräti aina. Vastustus on pelon sukulainen. Senkin takana piilee suuri mahdollisuus.

Kun nykyisin sanon ei, ja mitä voimakkaammin sen teen, sitä enemmän toivon pysähtyväni ja kysyväni itseltäni, että mitäs hyvää täällä on luvassa.

Olin viime vuonna kolme kuukautta Ylläksellä. Menin urheillakseni, ollakseni ja nauttiakseni luonnosta. Kaikki tuo toteutui, mutta niiden lisäksi löysin karaoken. Ensimmäisellä kerralla olin kauhusta jäykkänä, en kuullut edes säveltä. Tajusin, että tässä on mahdollisuuteni oppia olemaan yleisön edessä. Niinpä kävin laulamassa useita kertoja viikossa. Pelko antoi minulle tietä päivä päivältä enemmän, mutta kyllä minua hävetti ja vertailin itseäni muihin tosi paljon. Sain muutakin kuin esiintymiskokemusta, muun muassa ihania hetkiä ja upeita ystäviä.

Helmikuussa aloin kirjoittaa tätä blogia. Se on sikäli uskomaton juttu, että olen pyörittänyt viimeiset 12 vuotta viestintätoimistoa ja itse kieltäytynyt jyrkästi kirjoittamasta. Hoin tosissani, että ne kirjoittavat, jotka osaavat. En kuuna päivänä tiennyt, että nauttisin siitä näin paljon tai että se olisi näin helppoa. Aloin kirjoittaa julkisesti lähinnä päästäkseni eroon siitä ajatuksesta, että mitä muut minusta ajattelevat – miellyttämisen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta sekä hylätyksi tulemisen pelosta. Alussa jännitin kovasti juttujen julkaisuhetkellä. On ihmeellistä, miten nopeasti sellainen jännitys meni ohi. No, sellaisiahan ne pelot ovat. Silloin tällöin hämmennyn edelleen. Kyse voi olla vanhasta itseni ilmaisemisen pelosta, mutta välillä hämmennys paljastaa, että syyni kirjoittaa on kyseenalainen, epäpuhdas. Silloin muutan tekstiä tai otan aikalisän. Samoin minussa elävä täydellisyyden tavoittelijan muisto ottaa joskus vallan. Silloin en malta antaa jutun olla riittävän hyvä, vaan hion ja hion. Tätä tapahtuu kyllä hämmästyttävän vähän.

Maaliskuussa sain idean, että alan valmentaa ja luennoida. Minua pelotti ja minä epäröin. Tiesin, että ainoa tapa päästä eteenpäin on treenata. Loin itselleni 2,5 kuukauden työharjoittelun. Tarjosin palvelujani maksutta sinne tänne. Aloin saada lisää keikkoja ja jopa rahaakin. Minulla oli 14 keikkaa ja tilaisuuksiin osallistui yli 300 ihmistä. Huikea kokemus.

Kaikki tunteemme ovat hyviä. Niitä kannattaa kunnioittaa ja niistä kannattaa kiinnostua. Jos haluat uutta, anna pelon opettaa.