Yksi elämäni suurista opettajista täytti eilen 23 vuotta. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä, että miten suuren lahjan elämä onkaan minulle antanut. Suuri kiitos universumille!
Erosin lapseni isästä jo 22 vuotta sitten. Höpönlöpö, ei lapsen isästä voi koskaan erota. Siitä tulee elokuussa 22 vuotta, kun me muutimme erillemme. Olin tottunut syyttelemään aina muita, näkemään virheet siinä toisessa osapuolessa. Niin minä tein tietysti myös lapseni isän kanssa. Mitä enemmän olen oppinut hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat ja mitä enemmän olen oppinut kunnioittamaan häntä juuri sellaisena kuin hän on, sitä vapaammin olen kyennyt hengittämään. Tämä koskee tietysti kaikkia ihmissuhteita.
Oman kokemukseni ja tunteideni pohjalta uskallan sanoa, että mitä enemmän kunnioitan (hyväksyn, rakastan jne.) itseäni, muita ja varsinkin lapseni isää, sitä lähemmäksi pääsen lastani.
Tässä on huikea runo, jonka toivoisin jokaisen äidin ja isän näkevän ja sitä usein ajatuksella lukevan. Vielä parempi, jos sitä lukevat jo ennen vanhemmaksi tuloa. Tämä antanee lohtua myös niille, jotka omaksi itseksi tullakseen ja omaa itseään kunnioittakseen, tekevät valintoja, jotka saavat heidän vanhempansa vastarintaan tai jopa kääntämään ”kokonaan” selkänsä.
Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi,
he ovat itsensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi ja vaikka he ovat
sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla.
– Khalil Gibran
Lenitan juttuja 