“Lapseni harmaa kinnas hukkui jossain täällä. Oletteko sattuneet näkemään sitä?”, kysyi meitä lähestyvä nuori nainen. Olimme, ystäväni, minä ja viisi koiraa, suositulla ulkoilualueella, jossa on useita polkuja, metsää ja peltoa. Nainen oli palannut yksin etsimään kinnasta. Metsässä alkoi jo hämärtää.
”Emme valitettavasti ole nähneet”, vastaan ja alan jutella naisen kanssa asiasta. Vähän itsekin hämmästelen myötätuntoani ja tilanteeseen antautumista, sillä hukassahan ei ole lapsi, eikä mikään kallis tavara. Nainen on kuitenkin nähnyt vaivaa asian eteen, joten ilmeisesti tiedostin, että se on hänelle tärkeä.
Puolisen tuntia myöhemmin, kun olemme jo aivan toisaalla, ystäväni löytää kintaan. Minä puolestani olin pohtinut aiemmin naiselle, että jos se löytyy, sen voisi viedä läheisen Salen ilmoitustaululle.
Turhan herkästi tulee sanottua vain, että ei kyllä ole nähty ja siihen se jää, ei viitsitä keskustella enempää, ei innostuta mitä jos -leikistä. Onneksi annoin itsestäni enemmän.
Siellä se kinnas nyt odottaa Salessa noutajaansa. Minä hymyilen kotona tyytyväisenä ja toivon, että nainen muistaa puheemme ja tekee oman siirtonsa.
Lenitan juttuja 